IHAN VAAN ETTÄ TIIÄT

Tuntuma

14 astetta pakkasta, lumi tuli aikaiseemin kuin yleensä, mutta jouluksi on luvattu plussakelejä.

Ajattelin tänään nuoskalunta ja lumikasoissa leikkimistä. Vanhoja talvitakkejani, ne vietiin kirppurotille vuosia sitten. Ehkä, jos kävisin siellä nyt, löytäisin ne pilvettömät taivaat joiden alla juoksimme kotikatua pitkin. Punaiset posket, ja sen ettei välittänyt niistä, ja sen, että ei oikeastaan tuntenut kylmää, vaikka makasi hangessa tuntitolkulla.

Tänään aurinko laski ennen kolmea, pyörän valot täytyi laittaa päälle kotimatkalla. Oliko se niin, silloinkin?

Kolmen viikon päästä täytän vuosia. Se on melkeinpä hassua. Kai. Miten sen nyt ottaa. Ihan vasta olin neljätoista, kirjoitin siitä miten kamalaa on olla neljätoista. Luulen, että en koskaan päässyt siitä ajatuksesta eroon, siitä, että mikään ei voi olla pahempaa kuin olla neljätoista.

Silloin aikoinaan, nuoskalumen ja lumikasojen aikaan, sain syntymäpäivälahjaksi muovisen kasvin. Olen säilyttänyt sitä lipaston päällä kaikki vuodet. Muistan sen illan, se oli ihan kamala. En ole ajatellut sitä ikuisuuteen, mutta nyt ajattelen, ja siitä tulee mieleen se kerta kun maalasin kenkälaatikkoon kukkia ja täytin sen tavaroilla, joista tiesin jonkun pitävän, ja se maksoi minulle kolmekymmentä euroa, ja olin ehkä viisitoista mutta olin niin innostunut, ja sitten sain vastalahjaksi mä en halua puhua sulle enää. Tunnen sen tytön, tunnen varsin hyvin, ja tiedän millainen hän osasi olla ihmisille, jotka eivät ole minä. Ja tämä on se asia jonka muistan aina tammikuussa, ei se kun siskoni muutti pois syntymäpäivänäni, eikä se miltä tuntui oksentaa kymmenen kertaa yhden illan aikana, ei. Hassua.

En tiedä tunteeko se tyttö mua enkä mä oo varma tunnenko sitä tyttöä. Mutta mä tunnen sen kylmän joka saapuu aina joulukuussa, sen, joka ei lähde vaikka laittaa patterin päälle ja villasukat jalkaan. Sen mä tunnen, se tuntee mut.