Kuka olen?
Minut on tuomittu kuolemaan, mutta sitä ennen aion lukea vielä yhden kirjan. Aion tuntea itseni kiistämättömän onnelliseksi ja kyynelehtiä vain tarpeellisia määriä. Aion kaivaa kaapista vanhan, lempeänsinisen villapaidan ja kaivella sydämestäni muistoja, jotka sen tuoksu minussa herättää. Siis lähinnä kesäöitä Kiimingissä, kylmiä kesäöitä, kiusallisia kesäöitä, tarpeettomia, keskiverron kauniita kesäöitä, joina puristin hihansuut nyrkkeihini estääkseni kaiken lämmön karkaamisen kesämakuupussissani kostean teltanpohjan ja kovan kasarimakuualustan päällä. Kylmiä kesäöitä, yhdeksän asteen kesäöitä. Hieman sumuisia, ummehtuneen hajuisia kesäöitä.
En tiedä, miksi näinä viimeisinä hetkinäni haluan muistaa juuri ne. Ehkä se liittyy siihen, että teloitukseni tullaan toimittamaan heinäkuussa, jolloin yöt eivät enää ole niin kylmiä. Ehkä pelkään, että viimeinen yöni on kuuma ja hiostava ja minut haudataan hiukset likaisina, ja että kun arkkuni suljetaan se jää haisemaan hieltä eikä haudalleni kasva ruohoa koska siemenet eivät idä tässä happamassa maassa.
Kun minut sitten heinäkuussa teloitetaan, toivon näkeväni taivaan. Kliseistä, tiedän, mutta näin asia on. Viimeisistä hetkistä tehdään suurenmoisia ja tärkeitä, mutta kaikki mitä minä olen niistä saanut koottua on vielä se yksi kirja, ja se kohtuullinen määrä kyyneliä, ja se villapaita, joka ei muistuta minua kenestäkään mutta se muistuttaa minua--
On heinäkuu.
En
näe
taivasta.
VOCÊ ESTÁ LENDO
IHAN VAAN ETTÄ TIIÄT
PoesiaÄidille ja isälle: En oo toivoton vielä. En oo toivoton... enää? Äh, ihan sama, en jaarittele enempää. Kyl te tiiätte. Tiiättehän? (Kukaan ei lue runoja, joten nää runot on operoitu huvittaviksi peräkkäisiksi lauseiksi, joissa on liikaa pilkkuja. Si...
