Pelkään käärmeitä. Ihan hirveästi.
Olin vankilssa, kerran. Eristyssellissä, siellä tarjoiltiin leipää joka aterialla.
Olin siellä vähän yksinäinen ja vähän onnellinen. Mutta yksinäisyys on aikaa, jonka viettää tässä todellisuudessa, kaksin maailman kanssa. Ja onnellisuus on helppoa aikaa, jona ei ajattele pelkojaan. Siinä sellissä kaikki oli yksinkertaista. Sain joskus ovenraosta lämpöpakkauksen lihaskipuihin, ja kun sen laittoi rinnan päälle, sain taas hengittää. Leipää oli helppoa niellä lattialla istuen, selkä seinää vasten. Ajankuluksi vaihdoin asentoa pari kertaa minuutissa ja säälin itseäni. Hassua, ettei se loppunut, vaikka tulin onnelliseksi. Jotkin asiat eivät kai muutu, jotkin asiat ovat aina pielessä. Sääli on sitä, kun uskoo tietävänsä paremmin, vaikka on aivan yhtä uupunut yrittämään kuin muutkin. Uupumus on sitä kun on valmistautunut pettymään ja saa sen mitä tilaa. Siitä tulee katkeransuloinen olo, ja silloin, kyynelten ja pienimuotoisen kriisin jälkeen, rauhoittuu ja huomaa taas olevansa vähän yksinäinen ja vähän onnellinen.
Se siitä vankilasta. Olen vapaa nyt-- vapaa syömään mitä haluan ja vapaa pelkäämään mitä huvittaa-- olen vapaa, ja ihan samanlainen kuin silloin sielläkin.
KAMU SEDANG MEMBACA
IHAN VAAN ETTÄ TIIÄT
PuisiÄidille ja isälle: En oo toivoton vielä. En oo toivoton... enää? Äh, ihan sama, en jaarittele enempää. Kyl te tiiätte. Tiiättehän? (Kukaan ei lue runoja, joten nää runot on operoitu huvittaviksi peräkkäisiksi lauseiksi, joissa on liikaa pilkkuja. Si...
