Tulen karkeakasvoiseksi ja totiseksi. Kynsinauhani tulevat verisiksi ja kyynerpääni kuiviksi. Otsani kurtistuu ja suupieleni kaartuvat alaspäin, niin hitaasti, että sitä tuskin huomaa. Vuodet kuluvat. Kyyristyn, kunnes en saa nostettua katsetta tähtitaivaalle. Jaloistani tulee liian painavat liikuteltaviksi. Kuuntelen aisoita vain toissijaisesti, keskityn niihin vain osittain. Kun ihmiset tulevat lähelleni ja koskevat kasvojani, en enää tunne painetta siinä, missä heidän sormensa ovat, en osaa enää kavahtaa kauemmas. En tunne kylmää lattiaa paljaiden jalkapohjieni alla enkä kipua silmien takana, kun ne katsovat suoraan aurinkoa kohti kirkkaana talvipäivänä. En tunne sitä, miten nälkä kaivaa rintaani kuoppaa, enkä sitä hetkeä, kun oksennus nousee kurkkuun. En tunnista kuvaani peilissä.
Mutta sinut minä tunnen. Sinä tunnet minut.
Sinut minä tunnistaisin täydellisessä pimeydessä, askeltesi painosta ja vaatteidesi kevyestä kohinasta. Sinun hymysi uurteet tunnistaisin kehostasi eriteltynä, samoin kulmakarvojesi kaaren. Tuntisin hengityksesi ihollani ja siltä saisin kuulla, että sinäkin tunnet minut yhä edelleen.
Voit lähteä luotani, niin kuin ihmiset lähtevät toistensa luota. Mutta minusta et koskaan pääse pois, koska kun katson ihmisiä, sinä olet aina heidän vierellään. Olet se, joka seuraa minua loppuelämäni, mihin tahansa menetkin. Rakastat minua unissani. Siellä sinä olet, siellä sinut tunnen.
KAMU SEDANG MEMBACA
IHAN VAAN ETTÄ TIIÄT
PuisiÄidille ja isälle: En oo toivoton vielä. En oo toivoton... enää? Äh, ihan sama, en jaarittele enempää. Kyl te tiiätte. Tiiättehän? (Kukaan ei lue runoja, joten nää runot on operoitu huvittaviksi peräkkäisiksi lauseiksi, joissa on liikaa pilkkuja. Si...
