IHAN VAAN ETTÄ TIIÄT

Paikasta A

Kuljeskelen kotikatuja pitkin kunnes saavun palavan talon eteen. En viitsi katsoa suoraan, mutta aavistan sen miten isä katselee taloaan harmistuneesti. Isä ei itke, koska isät eivät itke. Äiti seisoo toisella puolella pihaa pelkässä pyjamassa, katselee kotia vedet silmissä. Mitä kaikkea sisälle jäi? Kukat maljakossa, viini kenties kaatunut isän työkoneen päälle, kun hän säikähti tulta ja nousi ylös niin, että tuoli jätti jäljet kalliiseen lattiaan. Keittiön valkoiset kaapit nyt nokiset ja suurilta osin poissa. Opiskelemaan lähteneen tyttären lapsuuden pehmolelut, ilmiliekeissä. Valokuvalapset olohuoneen lipastojen päällä eivät lakkaa hymyilemästä, vaikka kehykset rapsahtavat rikki, eivät edes silloin kun heidän paitojensa helmat alkavat palaa. Pikkuhiljaa palokunta saapuu ja palo sammutetaan. Pikkuhiljaa asiat palautuvat ennalleen.

Asiat eivät koskaan tule olemaan samoin. Koti A on kadonnut. Koti B voi olla perintörahoilla ostettu, kallis koppero joenrannassa, mutta mikään siellä ei ehkä ole samoin. Äiti ei enää osta kukkia eikä isä tule kotiin iltaisin. Ketään ei kutsuta kylään. Ja kun kodissa B kynttilä kaatuu ja sytyttää pöytäliinan palamaan jouluaattona, kukaan ei sammuta paloa, kun se on vielä arka. Sillä savun haju on heille tuttu, se on lämmin ja turvallinen. Vasta kun palohälytin soi, he tajuavat miten mukavaa olisi, jos tämäkin talopahainen palaisi, sillä koti B ei oikeastaan ole koti. Se on lohduttava ajatus, sellainen, josta voi haaveilla nukkumaan mennessä. Mutta kuka heistä haluaisi asua kodissa, joka on hankittu katkeran koston voimin? Sitä ajatusta he säikähtävät, se, näistä kaikista ajatuksista, on se, joka saa heidät nousemaan ylös ja heittämään sammutuspeitteen pöydälle.

Tuli sammuu. Pöytä uusitaan ja lattiat siivotaan. Mutta ne unet, joita he näkevät toisenlaisista elämistä, ne jäävät pitkäksi aikaa.