IKTL - painajainen päivänvalossa

4. IKTL:n uhri, AR738O

TW! Traumat, aseet, veri, takaumat, kidutus, raiskaus, viha, huutaminen, väkivalta, ihmiskauppa, kipu!
Tää luku on melko suorasanainen ja raaka, joten muistakaa aina pitää tauko/lopettaa lukeminen jos tuntuu pahalta! ❤️

📍 Vallegnis, maanalainen tukikohta
Alvan näkökulma
Kaksi päivää myöhemmin

Pamauksia kaikkialla. Aseen laukauksia, ihmisiä juoksemassa joka suuntaan. Jokainen testikappale oli liikekannalla, valmiina tuhoamaan kaiken ympäriltään ulospääsyn takaamiseksi. Useimmat kutsuivat sitä itsemurhaiskuksi, koska sitä se periaatteessa oli. Me tiedostimme, että suurin osa kuolisi. Mutta jos edes muutama pääsisi pois, olisimme voittaneet.

En itse ollut erityisen varma onnistumisesta. En ollut käynyt laitoksen ulkopuolella kahteen vuoteen. Lähimpänä ulko-ovea olin ollut, kun minut tuotiin sisään vartijoiden taluttamana. Sen jälkeen olin viettänyt lähes kaiken aikani kellarikerroksessa. Auringonvalo ja raikas ilma olivat minulle tuntemattomia käsitteitä.

Luoteja alkoi viuhua ohi sellaisella tahdilla, että minun oli pakko heittäytyä suojaan erään sängyn taakse. Lakanat oli revitty ja heitelty lattialle. Kaivoin eräästä yöpöydän laatikosta skalpellin ja odotin sydän pamppaillen, mitä tuleman piti. En ollut varma olisinko tarpeeksi tunteeton puukottamaan ketään, mutta edes jonkinlainen ase antoi minulle turvallisuuden tunteen häivän. Adrenaliinitasoni pomppivat kattoon, kun näin sotilaan lähestyvän. Ilmeisesti IKTL:n henkilökunta oli kutsunut armeijan paikalle.

Äkkiä tunsin jonkun työntävän minut vasten seinää pitäen kiinni kaulastani paksulla hanskalla. Sormet kietoutuivat kurkkuni ympärille tehden hengittämisen mahdottomaksi. Edessäni oli sotilas, jonka kasvot olivat täysin palaneet. Ihoriekaleita roikkui puoliksi irtonaisena, ja silmien tilalla oli tyhjät kuopat. Niissä oli pelkkää mustuutta. Mies kaivoi pistoolin vyöltään irrottamatta otettaan kaulaltani.

Minä aloin kirkua, tai ainakin yritin. Se oli aivoiltani ainoa käsky, jonka kehoni sai. Kilju keuhkojesi täydeltä. Harmi vain hapenottokykyni oli olematon, kun hengitystieni oli tukittu. Suustani pääsi ulos vain säälittäviä inahduksia.

Sotilas hymähti huvittuneena, latasi aseensa ja painoi liipaisinta ilman pienintäkään epäröintiä. Pamaus sai korvani soimaan.

"Siinä menee teidän 4EverSafe", hän murahti vatsani alkaessa muuttua kraateriksi. Verta tuli pulsseittain ulos haavasta. Se valui lattialle paitaani pitkin muodostaen pieniä lammikoita.

Lopetin hengittämisen, koska se ei ollut enää millään tasolla mahdollista. Koko kehon lamauttava kipu riipi, enkä voinut liikkua ollenkaan. Kaikki oli liian sekavaa, liian kirkasta ja liian äänekästä.

"Mä oon tässä."

Hetkinen. Kuka niin sanoi? Sotilaan suu ei liikkunut, hän vain kyykki siinä katsomassa kuolemaani. Hitaasti hän päästi irti kaulaltani. Pääni retkahti sivulle, kun sitä ei enää tuettu mitenkään. Lihakseni alkoivat päästää irti elämästä. Minä en koskaan pääsisi pois, vaan menehtyisin tähän kirottuun laitokseen.

"Sä et oo siellä enää, okei? Mä otan sua nyt kädestä, koita keskittyä siihen. Mä en aio satuttaa sua."

Jälleen se outo ääni, joka kuului jostain läheltä. En kuitenkaan nähnyt ketään elävää olentoa, joka olisi ääntä voinut pitää. Jossain sotilaan takana makasi poika, jota oli ilmeisesti ammuttu päähän. Hän ei varmasti puhunut enää mitään. Silti tunsin jonkun läsnäolon. Ympäristöni alkoi väreillä ja raidoittua. Kattolamput kirkastuivat ja täyttivät näkökenttäni, mutta samalla kaikki oli mustaa.

Sitten minä tunsin sen. Kosketuksen kädessäni, jonkun otteen. Se ei ollut kahlitseva tai omistava, vaan lempeä ja kevyt. Aivan kuin joku olisi tehnyt sen ystävyydestä. Sotilaan kädet eivät kuitenkaan olleet lähelläkään minua. Hän raapi omia kasvojaan, kuori riekaleita ihostaan pois. Tyhjät silmäkuopat onnistuivat näyttämään mietteliäiltä. Verta oli kaikkialla.