IKTL - painajainen päivänvalossa

17. IKTL:n uhrien sijaiskärsijä, Jung

TW! Puheet laitoksesta, traumasta ja kuolemasta
📍 Vallegnis, maanalainen tukikohta
Jungin näkökulma

Heti kun heräsin, tiesin huonon päivän olevan ylläni. Se hihitteli ilkikurisesti korvaani ja muistutti siitä, että uhrit eivät olleet ainoita, joilla oli huonoja muistoja. Huoneemme valokin tuntui himmentyneen yön aikana kuin masentaakseen tunnelmaa entisestään. Lampun kuvussa parveili kärpäsiä hiljakseen.

Kuulin Arien tasaisen tuhinan yläsängystä. Hän onnistui olemaan rauhoittava, vaikka ei edes yrittänyt. Tarkemmin ajatellen hän onnistui lähes kaikessa paremmin kuin minä. Hän osasi käsitellä uhreja, järjestön pojat pitivät hänestä eikä hän ajautunut konflikteihin kenenkään kanssa. Pieni täydellinen ja tasapainotettu pakkaus kaikkea tarvittavaa.

Minä olin melko vastakohta. Sanoin välillä ajattelemattomia asioita ja sain aikaan riitoja. Tulin kyllä toimeen kaikkien kanssa, mutta tunsin silti itseni jollain tavalla ulkopuoliseksi. Olin Marcon ohella luultavasti ainoa, joka ei ollut ollut laitoksessa ja kuului silti järjestöön. Me olimme vähemmistö, jota varmasti jotkut katsoivat alaspäin. Me emme tienneet, millaista se oli ollut. Me tiesimme vain, miltä elämä näytti sen jälkeen.

Suurimpana osana päivistä onnistuin hylkäämään faktan johonkin kauas. Eihän sillä ollut väliä, aivan kuten toiset minulle tolkuttivat. Vain tavoitteella oli merkitystä. Välillä, kuten tänään, kivuliaat tosiasiat löivät minua kasvoihin. Ne saivat minut makaamaan paikoillani ja tuijottamaan eteeni mitään näkemättä. En halunnut nousta, en halunnut tehdä mitään. Kaikki oli turhaa, enkä tulisi koskaan nousemaan suosta johon upposin vähä vähältä enemmän.

Ei elämäni silti kurjaa ollut. Ei ainakaan koko ajan. Olinhan minä toki joskus maassa ja käytin päiväni sängyssä loikoiluun, mutta tunsin myös iloa ja onnellisuutta. Vietin aikaa järjestöläisten kanssa pelaillen sekä keskustellen. Tai oikeastaan minun kohdallani rooli oli enemmän kuunnella, koska pojat keskustelivat usein laitoksessa olosta, Arieta lukuun ottamatta. Kuten mainitsin, minulla ei ollut juuri mitään annettavaa heille. Asioiden pahoitteleminen ei auttanut heitä ollenkaan, koska se ei poistanut muistoja.

Vaikka en tiennyt millaista laitoksen sisällä oli, tiesin miltä tuntui olla uhrin läheinen. Se oli minulle tuttua ja aina yhtä kamalaa. Jouduin katsomaan vierestä kun läheiseni romahtivat, elivät uudelleen kaikista pahimmat muistonsa, satuttivat itseään ja menettivät hiljalleen kaiken toivonsa. Se söi ihmistä sisältä. Auttaminen ei ollut mahdotonta, mutta se oli vaikeaa. Koska uhrit olivat yksilöitä, kaikki auttamiskeinot eivät toimineet kaikilla. Toinen piti kosketuksesta, toinen inhosi sitä. Toinen halusi puhua, toinen ei voinut.

Alvan kanssa minä olin täysin kädetön. Hän inhosi kosketusta ja puhui vähän. En ollut koskaan ennen tavannut uhria, joka oli niin omaan traumamaailmaansa pudonnut. Mitä minun oli siis tehtävä? Yleensä ratkaisuni oli jättää tyttö Arien huostaan. Poika selvästi tiesi paremmin, mikä Alvalle toimi. Minun oli parasta pestä käteni koko hommasta.

Olisin tietysti halunnut tutustua Alvaan paremmin, mutta ilmeisesti se oli vielä liian aikaista. Hän ei ollut tarpeeksi tasapainoinen muodostaakseen ystävyyssuhteita. En tiennyt tulisiko hän koskaan olemaan. Kolme vuotta oli yksi pisimmistä ajoista, mitä kukaan järjestöläinen oli laitoksessa ollut. Alva oli siis mennyt läpi poikkeuksellisen paljon ja kestänyt sen kaiken murtumatta. Puhumattakaan siitä, että hän oli ollut sektorilla X.

Arie oli sanonut, että Alva kyllä edistyi. Pikkuhiljaa tyttö alkoi puhua ja osoittaa uudelleen kiinnostusta maailmaan, joka häneltä oli kerran viety. Vaikka muutos oli hidasta ja takapakkeja tuli usein, kehitys oli silti aina kehitystä.

Totta puhuen minun oli joskus vaikeaa uhreja katsoessani uskoa, että he vielä kykenisivät normaalin, terveen ihmisen elämään. Jotkut olivat niin syvällä, niin pois raiteiltaan. He piiloutuivat muilta ihmisiltä ja kieltäytyivät puhumasta mistään, mikä liittyi edes etäisesti heidän kokemuksiinsa.