IKTL - painajainen päivänvalossa

5. IKTL:n uhri, AR738O

TW! Mainintoja kidutuksesta, traumoista ja väkivallasta
📍 Vallegnis, maanalainen tukikohta
Jungin näkökulma

Minä, Marco ja Leon juoksimme kohti tytön huonetta. Kuulimme hänen karjuntansa, mikä herätti meissä suuren huolen Ariesta. Tyttö oli niin tasapainottomassa tilassa, että hän saattoi tehdä pojalle mitä vain. Ja kun yhtälöön lisäsi vielä Arien omat traumat ja ajan IKTL:ssa, katastrofin ainekset olivat kasassa.

Käytävällä maleksivat pojat joutuivat hyppäämään sivuun, kun vyöryimme eteenpäin muurinmurtajien tavoin. Meidän oli pakko ehtiä ajoissa, ennen kuin jotain peruuttamatonta tapahtuisi. Nyt ei ollut aikaa kohteliaille käytöstavoille.

Kun pääsimme lähelle ovea, huuto loppui kuin seinään. Työnsin oven auki, ja kiirehdimme sisään. Olin henkisesti valmistautunut repimään tytön Arien kimpusta, jos tilanne sitä vaatisi. Ajatuskin sattui, mutta minun piti priorisoida Arien hyvinvointi edelle.

Näky huoneessa sai meidät kaikki pysähtymään välittömästi. Se ei todellakaan ollut sitä, mitä olimme odottaneet. Arie istui sängyllä ja nyyhkytti. Tyttö taas oli lyyhistynyt kasaan lattialle, eikä hänen tilansa ollut Arieta parempi. He eivät kommunikoineet, vain itkun äänet kaikuivat huoneen seinistä.

Ensimmäisellä silmäyksellä en voinut ymmärtää, mitä ihmettä tapahtui. Olimmeko kuulleet väärin? Juurihan tyttö oli raivonnut ja huutanut, nyt hän näytti olevan keskellä hermoromahdusta.

Se oli toinen kerta, kun olin ikinä nähnyt Arien itkevän. Hän ei yleensä näyttänyt mitään henkilökohtaisia tunteita, varsinkaan laitosaikaansa liittyen. Se oli ilmeisesti liian kipeä aihe. Nyt hän kuitenkin näytti niin haavoittuvaiselta ja hauraalta, että sydäntäni kalvoi.

"Öööh....Arie?" kokeilin vaivaantuneisuuden ja hämmennyksen sekaisin tuntein.

Arien katse singahti ylöspäin, ja kohtasin hänen punoittavat silmänsä. Pojan suu oli vääntynyt irvistykseen itkun voimasta. Hän selvästi kuuli minut, mutta ei sanonut mitään. Olin aika varma, ettei hän olisi halunnut meidän näkevän häntä tällaisessa tilassa.

Kuullessaan ääneni myös tyttö kohotti katseensa. Hän puri huultaan pysäyttääkseen itkunsa ja nousi ylös pyyhkien pölyt vaatteistaan. Hitaasti ja varovasti hän laski kätensä Arien olkapäälle. Kosketus oli selvästi tytölle vaikeaa, mutta Arielle ilmeisesti lohduttavaa. Hetken ajan he vain olivat siinä, kunnes tyttö irrotti otteensa.

"Älä anna mun tehdä tota enää", hän mutisi.

20 minuuttia myöhemmin

Arien ja tytön rauhoittuminen otti aikansa. He olivat selvästi saavuttaneet jonkinlaisen hajoamispisteen. Se sai minut hyvin huolestuneeksi siitä, mitä huoneessa oli tapahtunut ennen saapumistamme. Olin erottanut vain pieniä osia tytön huudosta, mutta jo se oli antanut ymmärtää tilanteen vakavuuden.

Kun Arie oli saanut kyyneleensä vuodatettua, hän kääntyi tytön puoleen pää hieman kallellaan.

"Pärjäätkö?"

Tyttö nyökkäsi, vaikka hänen silmistään vuoti edelleen kyyneliä. En uskonut, että hän olisi sanonut "en", vaikka ei olisikaan pärjännyt. Sekä Arie että tyttö vaikuttivat olevan persoonia, jotka menivät yksin läpi minkä tahansa. Toisten avun vastaanottaminen ei kuulunut heidän arvomaailmaansa.

"Jung tuutko mukaan?" Arie pyysi ja alkoi kävellä kohti ovea. Seurasin häntä käytävään jo lähes kihisten huolesta.

"Mitä sille oikeen tapahtu?" kysyin heti, kun pääsimme kuuloetäisyyden ulkopuolelle.

"Sen nimi on Alva. Annoin sille sen lehden ja se löys nimensä siitä. Se sai melkosen hermoromahduksen. Vissiin muisti jotain, ehkä sen vanhempiin tai menneisyyteen liittyvää."