IKTL - painajainen päivänvalossa

15. IKTL:n uhri, G73F84

TW! Kuolema, traumat
📍 Vallegnis, tukikohta
Arien näkökulma

AP7082 kuolisi pian. Se oli fakta, joka Alvan olisi hyväksyttävä. Eikä ainoastaan Alvan, vaan myös minun. Vaikka olin ollut tietoinen asiasta kauemmin kuin hän, se ei tarkoittanut että olisin hyväksynyt sen. Me emme voisi pitää kiinni siitä olemattomasta mahdollisuudesta, että hän selviäisi maagisesti. Se ainoastaan satuttaisi meitä enemmän.

Olimme valvoneet jo kaksi yötä istuen AP7082:n vuoteen vierellä metsässä käydyn keskustelun jälkeen. Asiasta ei oltu oikeastaan tehty edes päätöstä, vaan olimme sanattomasti sopineet tekevämme sen. Alva halusi olla läsnä, jos "jotain" tapahtuisi. Hän ei sanonut ääneen sanaa kuolema, mutta toivoin hänen tiedostavan sen. Hänen olisi helpompaa kestää se, jos se ei tulisi yllätyksenä.

Kahden päivän ja kahden yön aikana AP7082 ei ollut käynyt kunnolla tajuissaan. Hän oli kyllä avannut silmänsä pariin otteeseen, mutta ei vastannut minkäänlaisiin ärsykkeisiin. Hän siis vain makasi paikoillaan hiljaa. Se saattoi kestää minuuteista pariin tuntiin, kunnes tyttö sulki silmänsä jälleen. Näin Alvan silmistä joka kerta, että hän ehti jo toivoa tytön oikeasti heränneen. Se ei kuitenkaan tapahtunut.

Palasin huoneelle ruokatauolta. Olin ottanut ruokaa myös Alvalle, koska hänen täytyisi syödä. Vaikka ymmärsin hänen olevan huolissaan ja luultavasti melko murtunut, omista perustarpeista oli silti huolehdittava. Toisten oli annettava mennä, kun sen aika oli.

"Alva."

Sanoin hänen nimensä lempeästi, kun tulin ovelle. Siitä huolimatta hän hätkähti ja loi sitten katseensa minuun. Katseessa välähtänyt paniikki sammui.

"Ai, sä", hän huokaisi lannistuneena.

Nyökkäsin hiljaa ja kävelin sängyn luo. En tiennyt, kenen muun hän olisi olettanut tulevan sisään, mutta en välittänyt. Sillä ei juuri nyt ollut väliä.

AP7082 oli kalpea ja tajuton. Hänen kasvonsa sinersivät, ja kurkusta kuului kammottavaa kurlutusta. En olisi millään halunnut olla kuulemassa sitä, mutta en uskaltanut myöskään jättää Alvaa yksin tytön kanssa pitkiksi ajoiksi. Minun piti olla paikalla valvomassa, että tilanne pysyisi hallinnassa.

Emme olleet koskeneet AP7082:n vaatteisiin, vaan olimme antaneet tytön maata laitoksen valkoisissa kaavuissa. Ajatus vaatteiden vaihtamisesta asianosaisen ollessa tajuton tuntui vastenmieliseltä. Alva oli kuitenkin pintapuolisesti tarkistanut tytön kehon, eikä onneksi löytänyt mustelmia ja arpia pahempaa.

"Kuinka kauan toi vielä jatkuu?" Alva kysyi tukahtuneella äänellä, kun istuin alas. En tiennyt oliko hän koskaan nähnyt kenenkään kuolevan. Toisaalta vaikka hän olisikin, mikään määrä kuolemaa ei saanut ihmistä tottumaan ääneen, jota kuolevat ihmiset pitivät.

"Mä en tiedä tarkkaan, mutta ei varmaan enää kauaa."

Tiesin, että mitkään sanat eivät lohduttaisi Alvaa. Aivan sama, valehtelisinko vai kertoisinko hieman sokeroidun totuuden. Siksi annoin hiljaisuuden kertoa tarinaa siitä, mitä tunsin. Syvää myötätuntoa, surua ja myös vihaa. Niitä kaikkia universaaleja ja oikeutettuja tunteita. Tätä kaikkea ei olisi tapahtunut, jos IKTL:ää ei olisi keksitty.

Toisaalta oli myös hyviä asioita, joita laitoksen jälkeen oli tapahtunut. En lukenut niitä laitoksen eduiksi, en tietenkään. Olin kuitenkin tavannut mahtavia ihmisiä ja saanut tehdä hienoja asioita heidän kanssaan. Se ei kuitenkaan tarkoittanut, että olisin yhtään vähemmän katkera laitosta kohtaan. Päinvastoin, kaikki hienot asiamme liittyivät laitoksen sorsimiseen. Me kaikki olimme nyt rikkinäisiä, eikä sisällämme olevia säröjä voinut koskaan korjata kokonaan. Me olimme ikuisesti särjettyjä, vaikkakin eri tavoilla. AP7082 oli surullinen esimerkki siitä, kuinka joskus säröt olivat liian syvällä, eikä niitä ollut enää mahdollista korjata.