IKTL - painajainen päivänvalossa

10. IKTL:n uhri, AR738O

TW! Väkivalta, takaumat, huutaminen, mainintoja lääkkeistä ja piikeistä

📍 Vallegnis, maanalainen tukikohta
Alvan näkökulma
Kaksi viikkoa myöhemmin

Ilta oli laskeutunut bunkkeriin. Loisteputkilamput sirisivät hiljaa, mikä häiritsi rauhoittumistani. Minä yritin nukkua, mutta mieleni pomppi ajatuksesta toiseen kuin hyppykeppi. Se ei suostunut pysähtymään ja tuudittautumaan rentouttavaan tilaan.

Yleisistä tiloista kuului puheensorinaa. Pojilla ei ilmeisesti ollut mikään kiire nukkumaan. Välillä joku räjähti nauramaan, välillä taas asehuoneesta kuului laukaus. Jotkut siis harjoittelivat vielä tähän aikaan.

Nukahtaminen oli minulle vaikeaa lähes joka ilta. Jung oli tarjonnut minulle unilääkettä kerran jos toisenkin, mutta olin kieltäytynyt melko jyrkästi. Lääkkeettömyys tuntui nimittäin mahtavalta. Aivoni kykenivät muodostamaan omia ajatuksiaan, eikä kehoni kärsinyt sivuvaikutuksista. Minusta alkoi tuntua, etten enää koskaan suostuisi nielaisemaan yhtäkään pilleriä. Iltaisin kuitenkin kärsin unettomuudesta, eikä siihen auttanut syvään hengittäminen tai iloisten asioiden ajattelu. Minä en vain voinut rauhoittua, se oli liian vaikeaa.

Kun tunti kääntyilyä ja pyörimistä oli tullut täyteen, nousin istumaan ja hieroin silmiäni. Hermoni alkoivat olla riekaleina unenpuutteesta, enkä tiennyt mitä tehdä. Minusta tuntui oudon tyhjältä, kuin jotain olisi puuttunut.

Jos ajattelin rationaalisesti, niin kyllähän minulta puuttui asioita. Esimerkiksi niinkin simppeli juttu kuin perhe. Tai olihan se olemassa, mutta en ollut heidän luonaan. Toisaalta en myöskään halunnut olla, joten asian ajatteleminen oli täysin turhaa. Minun piti keksiä jokin toinen keino, jolla täyttäisin tyhjyyden.

Minulta puuttui myös turvallisuuden tunne. Tai ei se ehkä suorastaan puuttunut, mutta se ei ikinä ollut normaalilla tasolla. Olin aina varuillani ja valmiina taistelemaan. Se oli erikoista, koska laitoksessa ollessani en oikeastaan ikinä yrittänyt vastustaa. Kun minut oli pahoinpidelty ja nöyryytetty tarpeeksi monta kertaa, aloin yksinkertaisesti kasata vihaa sisälleni ja odottaa oikeaa hetkeä päästää se ulos.

Vilkaisin huoneen läpi keksiäkseni, miten saisin unen houkuteltua luokseni. En kuitenkaan nähnyt mitään pelastavaa enkeliä. Pelkkiä kaappeja ja sänkyjä, kuten ennenkin. Jo puolen vuoden ajan tämä sama näkymä oli tervehtinyt minua joka kerta, kuin heräsin.

"Kaikki hyvin?" kuului ääni ovelta. Käänsin katseeni ja näin Jungin pään kurkkaamassa huoneeseen.

"Joo, yritän vaan saada nukuttua", totesin. Hän oli kuullut saman lauseen ennenkin, suunnilleen kahden päivän välein.

"Voinks auttaa jotenkin? Haluutko -"

"Ei, mä en haluu mitään lääkettä."

"Tota mä en aikonu kysyä. Aattelin vaan että haluutko Arien tänne? Jos toisen läsnäolo vaikka auttais. Mä en nyt kerkee, mun pitää mennä valvoon noita muita idiootteja tuolla keittiössä. Mut mun muistaakseni Ariella ei oo mitään tänään."

Kohautin olkapäitäni. Ei minulla sinänsä ollut mitään sitä vastaan, mutta välimme olivat tuntuneet hieman oudoilta hänen tekemänsä "testin" jälkeen. En tiennyt syyttikö hän itseään takaumastani, vai olinko toiminut jotenkin väärin. Aivoni eivät suostuneet kertomaan, mistä oli kysymys.

"Voihan sitä kokeilla", myönnyin. Jung nyökkäsi ja katosi käytävään.

Hetken kuluttua Arie kiiruhti huoneeseen tukka hieman pörrössä. Hän näytti huolestuneelta ja olin melko varma, että hän oli juossut. Minkälaisen viestin Jung oli Arielle välittänyt? Ja minkä takia Arien kulmat olivat niin kurtussa?