IKTL - painajainen päivänvalossa

1. IKTL:n uhri, AR738O

TW! Aseet, mainintoja väkivallasta, kidutuksesta, neuloista ja ihmiskokeista

📍 Vallegnis, maanalainen tukikohta

Neuloja.

Loputtomasti neuloja.

Altistusta vuoroin kylmälle ja kuumalle.

Palovammoja ja paleltumia.

Näännyttämistä.

Yläpuolella heiluvia, epätarkkoja kasvoja.

Aseita kaikkialla, mihin silmänsä käänsi.

Uusinta teknologiaa.

Vakuutteluja siitä, että olimme turvassa.

Lisää pistoksia ja verikokeita.

Nukkumista eri paikoissa, eri asennoissa, joskus ei nukkumista ollenkaan.

Sitten viha.

Koko ajan kasvava viha, joka levisi meissä kuin kulovalkea.

Katkeruus ja raivo siitä, että mitään ei tapahtunut.

Uusia ruumiita joka viikko.

Kapina.

Epäonnistuminen.

Ihmisarvon vieminen.

Nöyryytystä.

Kidutusta.

Loputonta kipua, jonka tuottamista jatkettiin niin kauan, että olimme tajuttomia.

Mahdotonta nousta ylös tai kohottaa edes päätään.

Rokotteita ja nukutuksia.

Leikkauksia.

Sitten pimeys.

"Kaikki hyvin. Me pidämme teistä huolen, ei ole mitään hätää."

Avasin silmäni, ja paniikki iski välittömästi. Kuin minut olisi nostettu veden syvyyksistä ylös juuri, kun happi oli loppumassa. Keuhkoni yrittivät epätoivoisesti saada henkeä. Tunsin kehoni sisällä sähkövirran, joka poltti ja sai kaikki raajani jännittymään. Yritin ponkaista istumaan saadakseni lihaksiini liikettä, mutta joku lukitsi minut olkapäistä alustaan.

"Rauhotu, ei oo mitään hätää. Makaa vaan", joku sanoi.

Ääni tuli jostain yläpuoleltani, mutta en välittänyt. Rimpuilin yrittäen nousta ylös. Jokin pääni sisällä oli napsahtanut. He eivät saisi minua. Ei enää kipua, minä en kestänyt enempää. Vaikka energiaa ei ollut jäljellä, taistelin silti vastaan. Sen täytyi loppua.

"Tuutteko auttamaan kun tää ei rauhotu."

Minä tiesin tuon lauseen, se oli aivan liian tuttu. Jälleen kerran lisää päitä yläpuolellani, ja vielä enemmän käsiä pitämässä minua paikoillaan. Tunsin kurkkuni alkavan turvota umpeen. Hengitys oli katkonaista ja epätoivoista. Minulla ei ollut mitään mahdollisuuksia paeta. Luovutin hetkeksi ja palasin pääni sisälle keräämään voimia.

"Kuuntele nyt. Sä oot turvassa, ne ei voi satuttaa sua enää."

Ne?

Katsoin ensimmäistä kertaa ihmisten kasvoja. Heillä ei ollut maskeja eikä niitä kirottuja valkoisia takkeja. Heidän kasvonsa olivat...nuoret. Silmäpareja täynnä uteliaisuutta ja jotain, jota en osannut nimetä.

Aivoillani meni hetki rekisteröidä uusi informaatio. Tämän oli pakko olla uusi temppu. Välillä IKTL sai meidät uskomaan, että olimme onnistuneet pelastautumaan. Sen jälkeen he olivat tutkineet, miten reagoimme pettymykseen. Olimme istuneet lattialla kädet polvien ympärillä, kun tutkijat ilkkuivat ja naureskelivat meille.