IKTL - painajainen päivänvalossa

18. IKTL:n uhri, AR738O

TW! Huutaminen, puhetta kuolemasta ja itsetuhoisuudesta
📍 Vallegnis, maanalainen tukikohta
Alvan näkökulma

Kaikki oli jollain oudolla tavalla tyhjää. AP7082:n poismeno oli heilauttanut jo valmiiksi epätasaisen psyykeni kummalliseen, alaspäin vajoavaan tilaan. Jokainen päivä tuntui pahemmalta kuin edellinen, jokaisena päivänä tunsin olevani vähemmän elämän arvoinen. Ei tuntunut millään mittapuulla hyvältä olla olemassa, kun toinen oli kuollut. Sen ei pitänyt mennä niin. Nuorien piti elää onnellisena vanhoiksi ja kuolla sitten kuristuneeseen suolenmutkaan tai sydänkohtaukseen.

En tiennyt, halusinko edes kuulla AP7082:n virallista kuolinsyytä. Oli tietysti mahdollista, että hänen sydämensä ei vain enää ollut jaksanut. Päässäni kuitenkin kummitteli myös mahdollisuus siitä, että hän oli tukehtunut oman kehonsa nesteisiin tai jotain muuta yhtä kamalaa. Oliko hän kärsinyt? Oliko hän tuntenut läsnäoloamme? Jos oli, niin oliko se ollut lohduttavaa vai katkeraa? Minä en saisi vastauksia. Tyttö vei kaikki niistä mukanaan toiselle puolelle.

Arie yritti parhaansa mukaan pitää minua pinnalla, mutta omasta mielestäni se oli turhaa. Epätoivoni oli niin syvää ja kokonaisvaltaista, ettei sieltä ollut mahdollista uiskennella ylöspäin. Ainoa toimintatapa oli vain odottaa aaltoja, jotka puskisivat minua kohti pintaa ja auringonsäteitä. Tällä menolla minusta vain tuntui, että antaisin kohta periksi. Halusin keuhkojeni viimein täyttyvän tuskalla ääriään myöten, niin etten voisi enää hengittää.

En itkenyt paljon. Surussa oli jotain niin tyhjentävää, etten kyennyt. Se oli jokaisessa lihaksessani, jokaisessa luussani. Olin ytimiäni myöten täynnä katkeruutta ja painavaa pahaa oloa. Vaikka fyysisesti hengitin, henkisesti kaikki happireiät olivat tukkeutuneet. Sieluni ei saanut elinvoimaa, se kuihtui varsin hyvää vauhtia.

Tunsin itseni taakaksi. Sitä kai olin joka tapauksessa, mutta nyt vielä enemmän. Olin kuin raskas ankkuri, jota piti väkisin vetää perässä. Jos siitä päästi irti, se vajosi pohjaan ja alkoi levittää ruostetta ympärilleen. Siksi oli pakko liikkua, vaikka se oli tahkeaa ja hidasta. Niin vesivirrat levittivät ruostetta laajemmalle, niin että elo olisi yhä siedettävää.

Minä en voinut ymmärtää, miksei Arie vain antanut minun maata sängyssäni ja surra. Hän halusi viedä minua ulkoilmaan, saada syömään ja hymyilemään. Samalla hän kuitenkin toisteli, kuinka sureminen oli ok ja tärkeää. Mitä hän sitten halusi minun tekevän? Luovan tasapainoisen aikataulun, jossa oli päivittäin tilaa sekä asioiden märehtimiselle että ilosta pomppimiselle?

Kai hän halusi pitää minut liikkeellä. Uskotella, että kaikki lähtisi jälleen parempaan suuntaan. Minusta se kuitenkin tuntui mahdottomalta. Minun oli jo pitänyt kärsiä kolme vuotta kidutusta laitoksessa, ja nyt kidutus jatkuisi menetyksien muodossa. Se ei omaan korvaani kuulostanut lainkaan houkuttelevalta.

Minä tiesin, että olin koko ajan Arien valvovan silmän alla. Hän pelkäsi minun tappavan itseni AP7082:n kohtalon takia. Varteenotettava vaihtoehto, joka houkutti minua hetkittäin hyvinkin paljon. Ongelmaksi muodostui, että Arie oli myös takavarikoinut läheltäni kaiken, jolla olisin voinut hankkiutua itsestäni eroon.

Hän välitti. Minä en voinut vieläkään käsittää sitä. Minussa ei ollut mitään välittämisen arvoista. Olin murtunut tyttö, jonka keho oli pilattu kymmenin arvin. Ei kenenkään pitäisi joutua siihen asemaan, että sellaisesta ihmisestä täytyisi huolehtia. Minulla ei ollut sitä samaa ihmisarvoa, jonka muut omasivat. Minut oli saastutettu ikuisesti, merkitty.

Minun oli kylmä, vaikka olin kääriytynyt peittooni. Istuin sängylläni ja yritin saada aikaa tapettua, kun itselleni en voinut sitä tehdä. Kellon raksutus tuntui kuolettavan tylsältä, mutta en suurin surminkaan halunnut lähteä hortoilemaan käytäville. Minulla ei ollut lainkaan sosiaalinen olo.