IKTL - painajainen päivänvalossa

12. IKTL:n uhri, AR738O

TW! Painajainen, mainintoja väkivallasta

📍 Vallegnis, maanalainen tukikohta
Alvan näkökulma
Kolme viikkoa myöhemmin

Äidin kasvot. Isän kasvot. Siskon ja veljen osin säälivät, osin säikähtäneet silmät. Hiljaisin mutta kiivain sanoin käytävä keskustelu siitä, minkä takia minun oli lähdettävä pois perheeni luota.

Sitten laitoksen käytävä. Päähäni sattuu, enkä voi kävellä suoraan. Joku nainen pitää käsivarrestani kiinni niin kovaa, että se sattuu. Hän yrittää pitää minua hereillä, vaikka haluaisin vain kaatua maahan ja kuolla.

Minut siirretään toiseen huoneeseen. Kuulen pätkiä keskustelusta, jossa puhutaan minun merkityksestäni laitoksen tulevaisuudelle. Joku mainitsee A23HT:n nimen, enkä ymmärrä miten hän tähän liittyy. Raajani on kiinnitetty sänkyyn, jotta en kapinoisi.

Johtaja aikoo tulla katsomaan minua, joten minut on pantava edustuskuntoon. Joku repii tukkaani harjalla samalla kun vaatteitani vaihdetaan verisistä puhtaisiin. Yksi käskee minua hymyilemään, toinen uhkaa että jos puhun ohi suuni, tulen kärsimään siitä.

Kaikki pyörii. Näen yksisilmäisiä kasvoja, puuttuvia raajoja ja välähdyksiä joidenkin toisten elämistä. Minä en tiedä missä olen, enkä tiedä miten pääsen pois. Yritän etsiä ulospääsyä, mutta tämä ei olekaan paikka vaan tunne. Minä en voi paeta, minut on lukittu jälleen paikoilleni. He ovat onnistuneet, minä hävisin.

Kelluin jossain pimeyden keskellä. En tiennyt, olinko hereillä. Ehkä sukeltelin jonkinlaisessa horteessa. Kaikkialla oli vain syvää tummuutta. Ajatukseni risteilivät kuin tähdenlennot taivaalla, jota en kyllä ollut nähnyt aikoihin.

Äkkiä havahduin. Aistini tuntuivat olevan niin perusteellisen solmussa, etten tiennyt edes miten päin olin. Pienen hetken jälkeen tajusin makaavani sängyssä. Jostain tulevan heikon valonkajon avulla näin, että ylleni oli kumartunut hahmo. Jokainen soluni alkoi huutaa minulle vaarasta totuttuun tapaan. Miksi tämä oli niin tuttua, miksi minä olin kokenut tämän niin monta kertaa aikaisemmin?

Paniikki iski, kun hahmo ei sanonut mitään. Valmistauduin taisteluun. Ennen kuin ehdin suojautua, hahmo painoi toisen kätensä suulleni estääkseen minua huutamasta. En olisi tehnyt sitä muutenkaan, mutta hän ei luottanut minuun. En minäkään luottanut häneen. Aivoni menivät heti johtopäätökseen. Nyt se tapahtuu, he ovat löytäneet minut. IKTl odottaa. Minä joudun sinne, he rankaisevat minua ja tekevät vielä hirveämpiä kokeit-

"Älä panikoi, okei? Arie tässä, me tarvitaan sun apua. Ei mitään hätää", hiukan karhea ääni kuiskasi.

Vaikka helpotuin tutusta henkilöstä, sisälleni jäi kalvamaan outo tunne. Näin erikoinen herätys epäilytti minua. Arie irrotti otteensa ja antoi minun nousta ylös. Mulkoilin häntä ojentautuessani pystyyn. Hänen pitäisi tietää, ettei hän voinut tehdä noin. Kylmä lattia sai minut hätkähtämään, saaden minut kaipaamaan välittömästi takaisin petiin. Arien asian oli parasta olla tärkeä.

Kun hiivimme valottomaan käytävään, Arie avasi jälleen suunsa.

"Sori tosta herätyksestä, mutta en halunnu hälyttää muita paikalle sun huudolla. Täs on ihan tarpeeksi ongelmia muutenki."

"Mihin mua tarvitaan?" kysyin silmiäni hieroen. Unihiekka oli tiukassa, ja aivoissani surisi tietoa, jonka alkuperä oli minulle täysin tuntematon.

"Me löydettiin eilen tyttö harhailemasta meidän alueella. Se oli ihan sekasin, eikä tehny muuta ku toisteli jotain randomeja sanoja. Sil oli IKTL:n henkilökunnan vaatteet, joten otettiin se sisään."