IKTL - painajainen päivänvalossa

14. IKTL:n uhri, G73F84

TW! Itsetuhoisuus, kuolema, arvet
📍 Vallegnis, tukikohtaa ympäröivä metsä
Arien näkökulma
Seuraavana päivänä

Olin aina rakastanut metsiä. Niiden tuomaa rauhallisuuden tunnetta ja sitä näkyä, joka silmien eteen avautui. Vihreys ja raikas tuoksu saivat pääni pyörälle. Laitoksen jälkeen olin myös oppinut arvostamaan sitä, että ylipäätään pääsin ulos metsään. Se ei ollut enää itsestäänselvyys.

Alkuperäinen suunnitelmani oli ollut kysyä Alva mukaan, mutta nähtyäni hänen istuvan AP7082:n vierellä pitäen tätä kädestä, muutin mieltäni. Hän tarvitsi aikaa, jotta voisi hyväksyä tytön kohtalon. En ollut varma tiedostiko hän edes, että tytön selviytyminen oli hyvin epätodennäköistä. Jos ei, minun pitäisi puhua hänen kanssaan asiasta.

Ajatus sai jonkin kivuliaan solmun kiristymään rinnassani. Näin jo päältäpäin, kuinka tärkeä tyttö Alvalle oli. Hän selvästi tunsi velvollisuutta pelastaa hänet, aivan kuin minä olin halunnut pelastaa Charlien. Olin vuosien saatossa huomannut, että uhrien empatiakyky oli päätähuimaava. Kun oli itse mennyt läpi uskomattomat määrät kipua ja tuskaa, tunsi äkkiä tarvetta pelastaa muut samalta kokemukselta.

Jos olin jotain itsestäni oppinut niin sen, että minulla oli tapana padota tunteita sisälleni. En varsinaisesti tehnyt sitä tahallani: se vain ikään kuin tapahtui. Ei minulla ollut hetkeä, jolloin olisin negatiivisia tunteitani voinut ilmaista. Siksi sulloin niitä sisälleni ja yritin sitten pitää pakan kasassa.

Nyt, kun olin täysin yksin itseni ja tunteideni kanssa, suojamuurini alkoi rakoilla. Sekalaisesti mieleni nurkkaan heittämäni tunteet halusivat ulos. Minä taas en halunnut päästää niitä. Se oli liian sotkuista ja raskasta. Kohtauksista toipuminen otti vähintään yhden illan, yleensä kuitenkin useamman päivän.

Tutkailin sammalen peittämiä kivenmurikoita ja yritin koota itseäni. Minun olisi pakko mennä eteenpäin, koska muihin suuntiin ei päässyt. En voinut enää mennä menneisyyteen.

Menneisyyteni. Se olikin yksi sotku, jota ei voinut selvittää. Olin jättänyt niin monta asiaa käsittelemättä, että oli ihme etteivät ne jo vuotaneet yli. Ainoa tavoitteeni oli päästä eteenpäin, mutta olin alkanut epäillä sen realistisuutta. Muistot tulvivat joka päivä lähemmäs ja yrittivät hajottaa sen turvallisen tilan, jonka olin ympärilleni rakentanut. Ne etsivät sopivaa aikaa ja paikkaa, jossa mieleeni murtautuminen kävisi helpoiten. Joinain hetkinä ne onnistuivat, mutta yritin esittää ettei niin tapahtunut. Jos antaisin niille siimaa, ne ottaisivat pian koko ongen.

Siitä asti kun olin tullut tukikohtaan, olin alkanut luoda suojakuorta ympärilleni. Tunsin kyllä syvää empatiaa, mutta en halunnut tuoda omia muistojani esille. Ne sattuivat liikaa. Niihin liittyi niin monia tunteita, joista toivoin pääseväni eroon. Häpeää, pelkoa, avuttomuutta, epävarmuutta ja raivoa.

Puoli vuotta jokapäiväisiä testejä. Olin menettänyt ison osan muistikuvani tuolta ajalta, mutta tunteet pysyivät. Jos testi oli ollut erityisen kivulias ja tuskallinen, se jäi yksittäisenä pyörimään päähäni. Yleensä juuri nuo testit tulivat takaisin takaumina. Ne samat vihan, pelon ja epätoivon tunteet.

Ironisinta oli, että kannustin muita puhumaan tunteistaan. Olin aina valmis kuuntelemaan järjestön jäsenien huolia ja murheita, enkä ikinä näyttänyt väsymystä tai ärtymystä heitä kohtaan. Halusin olla muille samanlainen tukipilari kuin Nuru minulle. Halusin olla vahva ja kestävä.

Nuru oli ainoa, jonka edessä annoin itseni romahtaa. En tehnyt sitä mielelläni tai usein, mutta pakon edessä vastahakoisesti. Kun tunteja kerääntyi liikaa ja aloin jälleen tulla vainoharhaiseksi, tiedostin että jonkinlaiselle itkusessiolle oli tarvetta.