IKTL - painajainen päivänvalossa

11. IKTL:n uhrien sijaiskärsijät, äiti&Rona

📍 Vallegnis, kaupungin pohjoispuoli, kerrostalo, asunto 3B
Nykyhetki

Sanotaanko nyt vaikka niin, että äitinä kamalin asia on selittää kamalia asioita lapsille. Tämän olin saanut tuntea monta kertaa äitinäolon aikana, enkä toipunut joistain niistä koskaan. Olisin halunnut pitää lapseni suojassa maailman kaikilta pahoilta asioilta, mutta tunsin epäonnistuneeni surkeasti.

"Äiti, mikä on IKTL?"

Kysymys halkoi tiensä ilman läpi ja iskeytyi selkääni kuin nuoli. Laskin pesemäni lautasen tiskipöydälle kilahduksen saattelemana, yllättyneenä etten pudottanut sitä suoraan lattialle. Kääntyessäni vaivoin ympäri kohtasin tyttäreni Ronan uteliaat, kirkkaat silmät. Yritin pitää itseni rauhallisena, vaikka vain kirjainyhdistelmän kuuleminen sai jalkani tärisemään.

"Mistä sä oot rakas sellaisesta kuullu?" kysyin laskeutuessani kyykkyyn Ronan tasolle. En halunnut näyttää hänelle, että laitoksen mainitseminen herätti minussa tunteita. Nelivuotias oli aivan liian nuori kuulemaan raa'an totuuden.

"Isommat tytöt sanoi että IKTL on pelteettä. Mikä te on?"

Hengitä. Voit hengittää tämän läpi. Minun pitäisi todella sanoa Ronan leikkikaverien vanhemmille, että IKTL oli kiellettyjen puheenaiheiden listalla. Olin luullut sen olevan yleistietoa, koska Vallegnisissa jokainen tiesi, miten kamalia kohtaloita laitokseen liittyi. Tragedioita oli kaikkialla, minne katsoi. Kaupan kassa tai päiväkodin hoitaja oli saattanut luovuttaa lapsensa pois rahan vuoksi. Siksi olisi pitänyt olla kirjoittamaton sääntö, ettei laitoksesta puhuttu.

"IKTL...se on sellainen paikka jossa isot aikuiset tekee tärkeitä töitä."

"Mikti Alva on siellä? Ja kuka Alva on?"

Otin tukea keittiötasosta, jotta en kaatuisi. Tämä tästä vielä puuttuikin. Joku oli siis kertonut hänelle Alvasta. Se tarkoitti paljon hankalampaa tilannetta kuin olin osannut kuvitella. Kuka hänen leikkikavereistaan oli niin vanha, että muisti Alvan?

"Rona...se on aika pitkä tarina. Me voidaan iskän kanssa kertoa sulle, kun oot isompi."

"Mutta mä haluan tietää heti! Alita tano että Alva oli kiva. Onko te kuollut?"

Jos vain tietäisin. Jos minä vain osaisin vastata.

"Pitäiskö sun mennä leikkimään? Äiti alkaa kohta tekemään ruokaa."

"Ei! Mä haluan tietää kuka Alva on!"

"Rona rakas, tää on vähän hankala juttu äidille. Me ollaan puhuttu niistä hys hys -asioista, eikö niin? Tää on yksi niistä."

"Mikti?"

Huokaus. Tästä ei helpolla pääse eroon. Kyyneleet, pysykää poissa. Voisinko sittenkin yrittää avata asiaa ihan vähän? Pienet lapset eivät kuitenkaan jaksaneet kuunnella tarinoita kovin kauaa. Pian hän olisi taas leikkimässä nukeillaan tai kiipeilemässä vaatekaapin päälle.

"Muistatko sä kuinka me asuttiin ennen eri talossa?" aloitin istahtaen alas keittiön pöydän ääreen. Rona kiipesi syliini ja tapitti minua odottavasti. Kiersin käteni hänen pienen, lapsenpyöreän vartalonsa ympärille ja upotin kasvoni hänen hiuksiinsa.

"Joo."

"Kun sä olit tositosi pieni, meidän kanssa asui sun sisko, Alva."

Kurkkuani alkoi kuristaa, kun rakkaan tyttäreni nuoret, tuskasta vääntyneet kasvot ilmestyivät mieleeni. Alvan huudot, epätoivoiset solvaukset. Kuinka minä voin olla niin julma?

"Alva asui meidän kanssa siihen asti, että täytti 13. Sitten Alva muutti pois."

"Mikti?"

"Koska...yhdet aikuiset sanoi että he voivat auttaa Alvaa voimaan paremmin."