IKTL - painajainen päivänvalossa

6. IKTL:n torakka, tutkija X

TW! Ruumiin kuvailua, mainintoja kidutuksesta ja kuolemasta!

📍 Vallegnis, Inhimillisen Kestokyvyn Tutkimuslaitos
Kolme kuukautta aiemmin

Painoin avainkorttini oven lukijaan ja kävelin oviaukon läpi. Kylmyys tervehti minua jäätävällä tuulahduksellaan. Nostin takkini kauluksia ylös, mutta tunsin silti ihokarvojeni nousevan pystyyn joka puolella kehoani.

Ruumishuone oli luultavasti inhokkiosani koko laitoksesta. Siellä leijaili haju, joka sai ensimmäisellä hengenvedolla oksennusrefleksin aikaan. Nieleskelin epätoivoisena, jotta en antaisi ylen desinfioidulle lattialle. Myös huoneessa vallitseva tunnelma sai vatsani möyrimään epämiellyttävästi.

Harhailin hetken metallisten pöytien joukossa, kunnes löysin etsimäni. Valkoisen lakanan alla makasi nuori tyttö, A23HT. Hänen ihonsa oli jo täysin kylmä. Poskiluut näkyivät selvästi kasvoissa, ja rintakehän keskellä ammotti reikä. Luoti oli ohittanut sydämen, joten hänet oli yksinkertaisesti jätetty vuotamaan kuiviin. Edes verta ei oltu pyyhitty pois.

Hieman vastahakoisesti kohotin kumihanskalla verhoillun käteni ja kosketin tytön hiuksia. Ne olivat rasvaiset, takkuiset ja luotaantyöntävät. Hän ei varmaan ollut käynyt suihkussa pitkään aikaan, ja nyt hänellä ei enää ollut mahdollisuutta siihen.

Ruumiin näkeminen ei kauhistuttanut minua. En tuntenut juuri mitään muuta kuin epämääräistä pahan olon aaltoilua vatsassani. Tämä oli normaalia. Ihmisiä kuoli tieteen vuoksi koko ajan, se ei ollut iso juttu. Varsinkaan täällä, koska ruumishuone oli yleensä täynnä lähes koko ajan. Vanhoja kokelaita ei ollut järkeä palauttaa kotiin, se vain herättäisi turhia kysymyksiä. Siksi heidät oli kaikista helpointa eliminoida. Valmiiksi kaivettuja joukkohautoja odotti kaupungin ulkopuolella soramontulla.

En osannut selittää, miksi olin kokenut niin vahvaa halua tulla katsomaan tyttöä. Ehkä siksi, että hän oli ollut sektorillani niin pitkään, pidempään kuin minä. Kuusi vuotta, laitoksen perustamisesta asti. Itse asiassa tyttö oli syy koko laitoksen olemassaoloon. Hänessä oli nimittäin ollut jotain erityistä: kun hänet tuotiin, tyttö ei tuntenut fyysistä kipua. Tutkijakollegani halusivat selvittää, mistä se johtui, ja voisiko tällaiseen tilaan saattaa muita ihmisiä.

Ensin oli näyttänyt siltä, että tyttö ei tosiaankaan reagoinut minkäänlaiseen kipuun. Tutkijat olivat aloittaneet hyvin normaaleista asioista: verikokeista, pienistä palovammoista ja mustelmista. Ne eivät kuitenkaan aiheuttaneet minkäänlaisia reaktiota.

Kun tulosta ei tullut, tutkijat siirtyivät kovempiin otteisiin: luiden murtamisiin, nivelten paikaltaan vetämiseen, kuristamiseen ja muihin muille ihmisille sietämättömältä kuulostaviin tekoihin. Silloin alettiin nähdä jonkinlaisia edistysaskelia, joskin vain pieniä. Tyttö alkoi sihahdella ja vältellä käyttämästä niitä raajoja, joissa testejä oli tehty.

Kuten arvata saattaa, niin suuren sensaation löytäminen oli pakko hyödyntää tieteen nimissä. Tutkijat lisäsivät kivun intensiteettiä ja kestoa, jotta tyttö saataisiin murtumaan. Hän oli kuitenkin uskomattoman sitkeä. Ainoa kerta kuuden vuoden aikana jolloin hän itki oli, kun hänen jaloistaan oli palovammoilla 84%. Silloinkin reaktio saatiin vasta, kun tyttö oli pantu kävelemään taukoamatta.

Emotionaalisella puolella tyttö oli myös hyvin erikoinen. Hän ei näyttänyt tuntevan pelkoa, inhoa, iloa tai mitään muutakaan. Hän vain oli elossa ja teki mitä käskettiin. Hän ei myöskään puhunut oma-aloitteisesti, eikä vaikuttanut omaavan mielikuvitusta.

Laitokseen alettiin tuoda myös täysin terveitä nuoria. Tutkijoiden haaveena oli, että heidät voitaisiin muuttaa samanlaisiksi kuin tyttö itse. Monet kaavailivat, että nuorista saisi hyviä lapsisotilaita. Omatuntoa ei olisi, eikä myöskään kipuaistia.