IKTL - painajainen päivänvalossa

16. IKTL:n uhri, G73F84

TW! Kuolema

📍 Vallegnis, maanalainen tukikohta
Arien näkökulma

Kun AP7082 oli poistunut keskuudestamme, yritin saada Alvan ulos huoneesta. Hän kuitenkin jäi tuijottamaan ruumista tyhjin silmin. Ymmärsin kyllä, että tytön jättäminen tuntui pahalta, mutta juuri nyt molemmat meistä tarvitsivat unta. Vaikka herääminen ei ehkä tuntuisi mukavalta, kehomme olivat etusijalla.

Ei minustakaan hyvältä tuntunut, kaukana siitä. Kuolema leijui yhä huoneessa painostavana, vaatien lisää uhreja. Se ei halunnut luovuttaa vielä, se halusi enemmän. Väsymys painoi silmäluomiani, enkä halunnut enää viettää aikaa ruumiin kanssa samassa tilassa. Minun oli pakko saada nukuttua, jotta kuolema ehtisi leijua ulos.

"Alva, mä tiedän että sä haluut olla sen vieressä, mutta se on nyt mennyt. Vaan sen keho on täällä, se on ite jo muualla."

"Mutta entä jos se kuitenkin tiedostaa asioita vielä? Ei me voida vaan jättää sitä tänne ja mennä ite nukkumaan."

"Se on kuollut, ei se tiedosta. Benjamin ja Nuru hoitaa sen kyllä. Sun pitää nukkua."

"Kyllä mä pärjään, mee sä vaan nukkumaan jos siltä tuntuu."

"Kaikella kunnioituksella, mä en jätä sua yksin tänne. Nyt on parempi että sä tuut mun mukaan ja lepäät."

Sanani eivät tehneet mitään vaikutusta. Alva vain seisoi tytön vuoteen vierellä pitäen edelleen kättään tytön kädessä, katse suunnattuna tytön kasvoihin. Kävelin hitaasti hänen luokseen ja laskin käteni hänen kämmenselälleen.

"Mennään."

"Ei. Mä en lähe mihinkään."

"Alva...oo nyt järkevä. Se ei tuu enää takaisin."

Alva avasi suutaan väittääkseen vastaan, mutta suusta tulikin ulos epämääräinen vaikerrus. Sitten hänen polvensa pettivät, ja hän putosi laattalattialle.

"Ne ei ois saanu tehdä tätä sille. Niillä ei ollu oikeutta, ne teki väärin. Ne teki kaiken väärin. Mä en jaksa tätä. Mä en pysty tähän, tää ei oo reilua. Miks me ollaan elossa ja se ei? Mitä me tehtiin eri tavalla?"

Sanat tulvivat ulos hänen suustaan, ja jokaisella tavulla keikkui ääretön epätoivo. Hän oli väsynyt, niin väsynyt kaikkeen. Samaistuin, mikä vahvisti entisestään tunnettani siitä, ettei hänen pitäisi enää olla huoneessa.

"Se on tosi karmeaa sattumaa. Kun sut viedään laitokseen, niin sä saat sun oman roolin terveydentilasta ja muusta riippuen. Me ollaan elossa, koska meidät pelastettiin ajoissa. Tää tyttö oli siellä liian kauan."

"Mä olin siellä kolme vuotta! Miks mä en kuollut?"

"Me tultiin hakeen sut."

Alva hiljeni ja alkoi itkeä pää käsissään. Olisin halunnut sulkea hänet syliini ja lohduttaa, mutta tiesin ettei hän halunnut sitä. Hän tarvitsi aikaa ja tilaa, jotta voisi taas ajatella selkeästi. Toivoa oli turha etsiä tilanteesta, jossa ei sitä nähnyt.

"Voinko mä tehdä jotain?" kysyin lempeästi kyykistyen Alvan tasalle.

"Mä en tiedä. Mä en tiedä mitään. Mä en jaksa."

"Kyllä sä jaksat. Sä oot jaksanu tähän asti, sä jaksat edelleen. Nää on surullisia juttuja, mutta me mennään tää läpi. Me annettiin tolle tytölle kaikki mitä me voitiin, mutta me ei voitu taikoa sitä paremmaksi. Me istuttiin sen kanssa ja saatettiin se eteenpäin. Enempään me ei pystytty."

"Meidän ois pitäny."

"Faktat oli meitä vastaan."

"Ihan sama. Meidän ois pitäny keksiä jotain."