[ kirja 1 - valmis ✓ ]
❝Sinä saatat olla vaikka kirvesmurhaaja.❞
❝Luuletko oikeasti, että joku, joka rakastaa Frozenia voisi olla kirvesmurhaaja?❞
♥︎
Sara Lavola on suomalaistyttö Helsingistä, joka opiskelee ahkerasti tullakseen englannin opettajak...
Sara katsoi hermostuneena ulos liikkuvan auton ikkunoista ja puri huultaan pidätellen itkuaan. Hänen olisi pakko kertoa Louisille, hän ajatteli itsekseen.
Louis oli aivan yhtä hiljainen koko matkan ajan ja keskittyi pitämään katseensa tiessä, joka näytti super liukkaalta lumen peittämänä. Louis ajoi silti hyvin vakaasti, ja Sara vain pyöritteli täriseviä käsiä sylissään katsoen lumisia puita, jotka jäivät taakse, ja samoin pieniä omakotitaloja, joiden savupiiput tupruttivat savua. Sara hymyili ajatukselle jostakin perheestä takan ääressä. Pian hänelläkin olisi perhe.
Sara mietti kylmää talvi-iltaa, jolloin hän ja Louis istuisivat takan ääressä lapsensa kanssa. Louis naurattaisi heidän lastaan, ja Sara katsoisi tapahtumaa sydän pakahtumaisillaan onnesta. Sitä hän halusi, mutta halusiko Louis...
Lopulta maisemat muuttuivat tutummaksi, ja Sara vihdoinkin tunnisti, minne he olivat menossa. Tutut tammet, joiden oksat olivat lumen peitossa jäivät taakse, ja samoin talot vain hupenivat hupenemistaan. Sara tiesi.
"Ollaan perillä", Louis hymyili huulet hieman vapisten ja pysäytti auton lumisen metsäpolun reunaan. Hän nousi autosta ja avasi Saran puoleisen auton oven tarjoten kättään tytölle.
Sara otti Louisia kädestä ja nousi autosta kylmään, mutta ei liian kylmään talvi-iltaan ja katsoi, kuinka lunta alkoi satamaan Louisin pähkinänruskeiden hiusten päälle, samoin Saran hiuksille ja hänen takkinsa olkamuksille.
"Seuraa minua", Louis hymyili ja vei tytön hänen kädestään hellästi kiinni pitäen metsäpolkua pitkin kohti tuttua paikkaa. He olivat matkaamassa sille samaiselle kauniille kukkaniitylle, joka oli varmasti nyt aivan lumen peitossa.
Sara seurasi Louisin vieressä tuntien poskiensa punehtuvan kylmästä ilmasta ja hipoi toisella kädellään lumisten puiden oksia. Kaikki oli niin kaunista. Mitä Louis ajoi takaa?
Yhtäkkiä Louis pysähtyi, ja Sara pysähtyi myös katsoen Louisin lumista selkää. Hän kohotti kulmakarvaansa, sillä ei ymmärtänyt mitä tapahtui. Sara ei ollut edes huomannut, että he seisoivat aivan keskellä hyvin lumista niittyä, joiden värikkäistä kukista ei ollut tietoakaan.
"L-Louis minä..." Sara oli sanomaisillaan, mutta Louis kääntyi ympäri lämpimin hymy kasvoillaan, minkä Sara oli koskaan nähnyt. Sara henkäisi tuntien sydämensä pysähtyvän, kun Louis polvistui hänen nenän eteensä yhdelle polvelleen.
"Sara Maria Lavola..." Louis aloitti, ja Sara tunsi silloin jo kyynelten virtaavan alas pitkin hänen poskiaan. Pyysikö Louis todella häntä...
"Sara, elämäni rakkaus, syy miksi kasvoillani paistaa hymy heti aamusta iltaan...kaunein, hauskin, viisain ja vahvin nainen, jonka maa päällään kantaa" Louis puhui, eikä rikkonut taivaansinisten silmiensä katsettaan Saran vihreistä silmistä edes sekunniksi. Sara oli sulautunut pojan silmiin, ja kaikki muu oli pysähtynyt. Vain tämä hetki merkitsi.
"Muistan, kun tekstasin ensimmäisen kerran sinulle, ja muistan kuinka olit niin uskomaton ja aito alusta lähtien, vaikka itse epäilin...sait minut uskomaan totuuteen ja oikeaan rakkauteen, ja tavatessani sinut sekä nähdessäni kauniit vihreät silmäsi tajusin, etten voisi ikinä enää elää ilman niiden lämpöistä katsetta omissani. Ja tuo aivan uskomaton hymy, joka saa kaikki muutkin huoneessa hymyilemään, vaikka kaikilla olisi aivan hirveä päivä. Jopa Niallin, ja siihen tarvitaan jo paljon voimaa..." Louis puhui ja naurahti loppuun, samoin Sara. Saran kasvot olivat aivan kyynelten peitossa.
"Kaikki sinussa on niin täydellistä: kaikki se valo ympärilläsi sai minutkin uskomaan rakkauteen, ja olin valmis yrittämään, jos vain sinä jakaisit sen kaiken kanssani. Olin valmis uhraamaan kaiken mitä minulla oli, jos vain suostuisit olemaan rakkaani. Ja kun sanoit kyllä, elämäni muuttui joksikin: uskomattomaksi. Jep, se sana, josta tuli meidän ikuisuutemme...olen pitkään jo miettinyt, miten joku noin aito ja rakastava ihminen pystyi valitsemaan minut. En ole ruudinkeksijä, mutta tiedän tämän...tulen aina, ja ikuisesti rakastamaan sinua. Kukaan ei ole koskaan rakastanut ketään yhtä paljon, kuin minä rakastan sinua. Olen joka päivä niin onnellinen nähdessäni sinun hymyn heti aamuisin, että saan olla se, jota sinä rakastat..." Louisin ääni alkoi murtua ja silmät täyttyä kyynelistä. Sara oli aivan murtunut. Louis puhui täydestä sydämestään, ja se sai Saran murtumaan.
"Olet uskomaton, ja haluan viettää koko loppuelämäni kanssasi..." Louis sanoi ja kaivoi taskustaan pienen mustan rasian esiin avaten sen. Sisällä oli kaunis hopeinen sormus, jossa oli pieni sydämenmuotoinen timantti, sen säihkyessä talvi-illassa. Sen sisälle oli kirjailtu sana: uskomaton.
Sara ei enää voinut pitää itkemistään poissa, vaan nyyhkytti ja itki samaan aikaan.
"Sara Lavola, suotko minulle sen kunnian, että teet minusta maailman onnellisimman miehen...tuletko vaimokseni?" Louis kysyi ja piteli tärisevissä käsissään sormusrasiaa auki, yksi ainut kyynel hänen poskeaan myöten valuen.
Sara ei löytänyt sanoja kuvaamaan sitä, miltä hänestä tuntui. Se oli yksinkertaisesti sanottuna vain uskomatonta.
"Kyllä...KYLLÄ, KYLLÄ! Tuhat kyllää!" Sara huudahti ilon kyynelissä, ja Louis nousi mitä suurin ja rakastavin hymy huulillaan vetämään tytön halaukseen. Hän otti hellästi Saran lapasen pois ja tytön lämpimän käden omiinsa pujottaen sormuksen tytön vasemman käden nimettömään.
"Rakastan sinua, Louis", Sara kuiskasi itkien, ja katsoi Louisin sinisiä silmiä.
"Minäkin rakastan sinua, Sara", Louis vastasi ja veti tytön rakastavaan ja hellään suudelmaan.
Aika pysähtyi, lumisade pysähtyi ja äänet katosivat heidän ympäriltään. Vain se hetki merkitsi: he olivat kahdestaan maailmassa toistensa syleilyssä.
"Mitä sinä halusit kertoa minulle?" Louis kysyi heidän ollessa aivan kiinni toisissaan, heidän hengittäessä samaa ilmaa, huulet sentin päässä toisistaan ja otsat kiinni toisissaan.
Sara hymyili ja tunsi kyynelien taas valuvan pitkin hänen poskiaan.
"Louis...Olen raskaana..."
¡Ay! Esta imagen no sigue nuestras pautas de contenido. Para continuar la publicación, intente quitarla o subir otra.
A/N: Moikka muruset! Nyt se on ohi, viimeinen luku tälle kirjalle:3 MUTTA ÄLKÄÄ PANIKOIKO! OLKAA KILTTEJÄ JA LUKEKAA VIELÄ SEURAAVA LUKU, JOKA ON KIITOS LUKU JA SIINÄ TULEE VIELÄ INFOA LIITTYEN TÄHÄN KIRJAAN! En vielä puhkea kiitos kyyneliin, sillä saatte vielä lukea seuraavan luvun;)
