Suhteet solmussa

10 - Kiekkofanit, osa 2

Yksi jääkiekkokassi roikkui yksinäisenä penkin yläpuolisissa naulakoissa, joka kieli siitä, että yksi pelaajista ei ollut vielä tullut pukuhuoneesta ulos. Elena katseli ympärilleen etsien merkkiä siitä, missä puuttuva pelaaja voisi olla.

Pukuhuone oli outo paikka. Seiniin oli kirjoitettu kaikenlaisia jääkiekkoilijoiden kannustushuutoa ja myös jotain asiaan liittymätöntä roskaa. Tilassa haisi hiki. Jostain kuului kohinaa. Tummennetuissa ikkunoissa oli jostain kumman syystä kalterit. Olikohan hallille murtauduttu joskus?

Pukuhuoneessa oli kolme ovea. Yksi ovi oli se, josta Elena oli juuri tullut sisään. Se vei aulaan. Toinen ovi vei wc:hen ja kolmas vei... suihkuihin?

Totta kai pukuhuoneissa oli suihkut, Elena tajusi. Voi ei. Jos Mikael oli edelleen suihkussa, hänen täytyi lähteä heti paikalla.

Liian myöhään. Taustalta kuulunut kohina oli lakannut hetki sitten. Kohina oli saanut alkunsa suihkusta, sillä suihkuhuoneen ovi aukeni ja Mikael astui pukuhuoneeseen yhä pelkkä pyyhe päällään. Hän kääntyi urheilukassiaan päin ja huomasi Elenan.

Lähde, Elenan omatunto komensi. Älä jää tuijottamaan.

Niin omatunto sanoi. Mutta Elena ei voinut mitään, kun hänen unelmiensa kohde oli kuitenkin puolialastomana hänen edessään. Hän katsoi hiukan. Tai siis hänen piti katsoa vain hiukan. Mutta hän jäi tuijottamaan Mikaelin vatsalihaksia, jotka jännittyivät pojan punastuessa.

Idiootti, sanoi ääni Elenan päässä. Lähde heti paikalla ja pyydä anteeksi.

"Öö. Tota, saanko mä kysyy, että mitä sä teet täällä meidän joukkueen pukuhuoneessa? Sä et taida kuulua joukkueeseen. Vai käskettiinkö sut välittämään joku viesti?" Mikael kysyi matalalla äänellään, joka hurmaannutti Elenan. Jatkuvasta tuijotuksesta johtuen puna ei kadonnut hänen poskiltaan.

"Ai mitä? Ei kun siis ei. Ei mua käsketty välittämään viestiä. Mä olen täällä vaan, koska muu sun joukkue tuli ulos, ja mä ihmettelin, että mihin sä jäit."

"Miten sä noin paljon siitä välität, missä mä olen? Mä olen vaan pelaaja muiden joukossa", Mikael heläytti ja nauroi. Hymy oli söpö, Elena pani merkille. Mikael istui hänen viereensä edelleen pelkkä pyyhe päällään ja Elena punastui itsekin.

"No, tää on vähän vaikea sanoa. Mut, tota, mä tulin tänne sun takia."

"Ai että sä saisit nähdä mut suihkussa?" Mikael kysyi, mutta äänensävy paljasti, että hän vitsaili eikä pitänyt Elenaa minään tirkistelijänä.

"No ei todellakaan siks", Elena vastasi.

Kerran se vain kirpaisee. Anna nyt kerrankin mennä, Elenan omatunto sanoi. Kuuntele mua nyt kerrankin.

"Mä tulin etsimään sua siks, koska mulla on asiaa sulle."

"Kerro vaan."

"Mä — öh — mä tykkään susta."

Siinä se oli. Oliko niin vaikeaa?  Elenan päässä kuului.

"Ai musta? No jo on."

"Mikä siinä on niin omituista?"

"Mä luulin, että sä olet enemminkin Urhon perässä", Mikael sanoi puhuen Marttisen Urhosta, joka oli joukkueen pisin ja lihaksikkain pelaaja.

"Ei se ole ihan mun tyyppiä. Sä olet komeempi. Mä pidän sun silmistä. Ja hiuksista", Elena tunnusti ja sai Mikaelin entistäkin punaisemmaksi. "Ja kaikki ne tytöt, jotka yrittää välillä kurkkia ikkunasta sisään, nekin kuolaa sun perään."

"Ihanko totta? Wau, mä en tiennytkään olevani näin suosittu."

Hetken aikaa oli kiusallisen hiljaista. He katsoivat välillä toisiaan silmiin, mutta Elena ei voinut välillä olla katsomatta jääkiekonpelaajan hartioita ja vatsalihaksia.

"Tota, mä vaihtaisin nyt vaatteet", Mikael sanoi lopulta. "Että jos sä poistuisit kuitenkin."

"Okei", Elena sanoi ja kikatti. Hän oli viipynyt liian pitkään.

"Mut hei, öö — mitäs jos nähtäis vaikka uudelleen joskus? Sitten kunhan mullakin on vaatteet päällä", Mikael naurahti.

"Käy mulle", Elena sanoi ja hymyili astuessaan ulos pukuhuoneesta.

Mikael hymyili takaisin.

(Kiitos taas tuhannesti jos luit :3)