Suhteet solmussa

16 - Puhelinlangat laulaa

Elena ei melkein uskaltanut soittaa Mikaelille. Kuinka poika reagoisi? Näkisikö tämä hänet vain säälistä? Halusiko tämä puhua Elenalle vai oliko hän antanut numeronsa vain päästäkseen ulos kiusallisesta tilanteesta, johon oli päätynyt Elenan hiippailtua pukuhuoneeseen ja Elenan nähtyä tämä ilman paitaa. Että pitikin olla niin utelias, hän sadatteli ajatellessaan vieläkin sitä nolouden määrää, kun hän ei osannut lakata tuijottamasta Mikaelin vartaloa.

Elenan äiti valitti, kun tämä oli ollut koko päivän sisällä, vaikka oli aurinkoista. Elena yritti kerätä rohkeutta soittaakseen. Se oli vaikeaa, koska Mikael saattaisi joko ilahtua soitosta ja optimistisessa skenaariossa lähteä jopa hänen kanssaan jonnekin, mutta pahimmassa tapauksessa poika katuisi numeronsa antamista eikä haluaisi puhua Elenalle enää, ei nyt eikä tulevaisuudessa.

En minä tästä tämän valmiimmaksi tule, Elena mietti, veti syvään henkeä ja napautti luurin muotoista kuvaketta yhteystiedon vieressä.

Puhelin hälytti, kunnes soinnikas jääkiekkopelaajan ääni vastasi.

"Mikael Varisniemi", poika vastasi.

"Moi, Elena tässä", Elena esittäytyi yrittäen olla kuulostamatta liian innokkaalta.

"Ai moi! Mitäs sä?" Mikael vastasi ja Elena ihaili pojan rentoutta, aivan kuin he olisivat puhuneet useamminkin.

"Öö, no, en kai mä tässä mitään erityistä. Sä vaan annoit sun numeron mulle viimeksi kun nähtiin, ja mä nyt viimeinkin uskalsin soittaa", Elena jatkoi.

"Ai niin, tosiaan", Mikael muisti ja Elena kauhistui. Oliko numeron antaminen Mikaelille niin tuttua puuhaa, ettei tämä muistanut antaneensa numeroaan Elenalle? Oliko hän kertonut numeronsa muillekin ihailijatytöille?

"En mä olis kyllä muutenkaan ehtinyt, kun on ollut vähän kiireitä", Mikael jatkoi pienen hiljaisuuden jälkeen. "Mutta, tota, meillä oli puhetta siitä jo silloin kun nähtiin viimeksi jäähallilla, että haluaisitko sä lähteä johonki mun kanssa? Kaupungille tai johonkin?"

Elena hämmästyi jälleen kerran siitä, kuinka poika ei epäröinyt tai änkyttänyt hetkeäkään kysyessään, toisin kuin hän olisi itse luultavasti tehnyt.

"Niin, siis, tottakai! Tai siis miksei - tai siis tietysti!" Elena sönkötti ja häpesi omaa takelteluaan.

"Okei. Tää on sitten sovittu. Joko me sovitaan aika ja paikka vai soitanko mä sulle joskus?" Mikael kysyi.

"Sovitaan vaan! Mulle käy milloin vaan, vaikka heti", Elena vastasi ja sen jälkeen hautasi kasvonsa puhelimesta vapaaseen käteensä. Hän ei onnistunut olemaan kuulostamatta liian innokkaalta.

(Lukijapojan rasittavat välihuomautukset, osa 1: Mä en tiedä, onko toi edellisen kappaleen lihavoituna oleva lause oikein. Suomi on ihan liian vaikeaa jopa sitä äidinkielenään puhuvalle, varsinkin jos on yhtä älyllisesti rajoittunut kuin minä. Okei, hyvä on. Jatka tarinaa sitten. Mä yritän olla keskeyttämättä tarinoita tälla tavalla ärsyttävästi keskeltä jatkossa.)

"Ai vaikka hetikö? Nähdään sitten vaikka heti, jos se kerran sulle käy", Mikael tokaisi.

Elena hämmästyi. Mikael taisikin tosissaan haluta nähdä hänet, jos oli valmis lähtemään vaikka heti. Ei hän kuitenkaan voisi heti lähteä. Hänen täytyisi meikata edes vähän, ei hän kehtaisi lähteä mihinkään tämän näköisenä, kun ihon epäpuhtaudetkin näkyivät. Mutta kehtaisiko hän pyytää Mikaelia odottamaan?

"Haloo? Oletko sä vielä siellä?" Mikael kysyi linjan toisessa päässä.

"Joo, olen mä", Elena vastasi. "Säkö haluaisit nähdä vaikka heti?"

"Jos se vaan sulle sopii", Mikael vastasi ja Elena melkein suli ajatellessaan pojan huomaavaisuutta siinä, ettei hänen olisi pakko lähteä välittömästi. Hän ei silti halunnut käyttää väärin Mikaelin huomaavaisuutta.

"Totta kai se sopii", Elena vastasi. "Nähdäänkö vaikka Auringon puistossa vartin päästä?"

"Käy mulle", Mikael vastasi, sanoi heit ja lopetti puhelun.

Elena nappasi meikkilaukkunsa. Mikaelin takia hän meikkaisi vaikka paikallisbussissa matkalla puistoon.

(Kiitos. Mä olen ihan oikeasti järkyttynyt mutta niin onnellinen, kun tää on saavuttanut sijan #5 Teen Fiction -listalla. Rakastan. Kiitos. ~lukijapoika)