It just happened

part 20

Heiii! Anteeks hirveetsi!! Nyt on kyllä kestäny ihan kauheen kauan 🙈 Sanoisko että abivuos vei voimat ja ajan, mutta jospa vihdoin voisin taas aktivoitua! Here we go! 🙌

LOUIS

   Askel, toinen. Pikkuhiljaa likainen mustanharmaa asfaltti katosi jalkojeni alta, jääden taakseni odottamaaa kenties toista surullista, huolien ja kysymysten peittämää kulkijaa. Vieressäni kulkivat toiset, hieman isommat, ruskeisiin nahkasaappaisiin puetut askeleet. Puristin tiukemmin nuiden omistajan lämpimästä kämmenestä tuntien tuon kietoutuvan tiukemmin omani ympärille. Kumpikaan meistä ei puhunut mitään, tietäen että juuri nyt ainoastaa sen toisen läsnäolo oli tärkeintä. Koko seutu oli aivan hiljainen, kuin aika olisi pysähtynyt ja vain jättänyt meidät vaeltamaan tyhjään maailmaan vailla päämäärää. Vähitellen tie muutui vain hiekaksi ja pian saavutimme Harryn valkoisista tiilistä rakentuvan talon. Paikan, joka tuntui enemmän kodilta kuin pieni huoneisto, jota minun tulisi kutsua kodikseni. Anne oli vielä jäänyt ravintolaan tuon henkilön kanssa, jonka nimeä en enää edes halunnut mainita. Nousin hitaasti portaat jääden odottamaan Harryä, joka penkoi avaimia taskustaan avatakseen oven. Päästessäni sisälle potkaisin nopeasti kenkäni eteiseen jatkaen suoraan kohti yläkertaa. Mennessäni tunsin poikaystäväni huolestuneen katseen seuraavan selkäpiitäni, kunnes katse ei siihen enää yltänyt. Kaaduin lysähtäen leveään petivaatteiden pehmustamaan sänkyyn vetäen keuhkoni täyteen tuoksua, joka kuului eräälle erityiselle alakertaan jääneelle vihreäsilmäiselle pojalle. Suljin silmäni tiukasti pyrkien miettimään, mitä vain muuta, kuin sitä tosiasiaa että henkilö, kenen tulisi olla isäni, oli juuri puhunut kuinka tunteeni poikiin tai erääseen tiettyyn poikaana olisi vain ohimeneviä. Kuin se olisi vain oma valintani milloin päättäisin lopettaa tämän kyseisen "vaiheen". Ajatukseni katkaisi Harryn kämmen, joka laskeutui hellästi poskelleni pyyhkien sinne aivan itseltäni huomaamatta vierineen kyyneleen. "Voi boo..." tuo kuiskasi laskien helliä suudelmia pitkin poskiani samalla vierittäen sormiaan ruskeiden hiuksieni läpi. Avasin hitaasti silmäni ja kohtasin pojan kauniit, pehmeän vihreät silmät, silmät jotka jakoivat kaikki tunteeni, lukievat ajatukseni edes kysymättä, ymmärtäen minua paremmin kuin kukaan tapaamani henkilö. "Miten ansaitsinkaan sut?" Kysyin Harryltä kyiskaten antaessani katseeni lipua pitkin pojan kauniisti veistettyjä kasvoja, tuntien tuon käden edelleen hellästi uppoutuen hiuksieni sekaan. "Rakas, sä ansaitset niin paljon enenmänkin" tuo vastasi kuiskaten. Poika oli niin lähellä että tunsin  hennon henkäyksen hipovan huuliani tuon kuiskatessa. Hetken ilma leikitteli huulillani, kunnes en osannut enää erottaa välillemme jäävää ilmaa. Tunsin pehmeät huulet omillani ensin vain hellästi kertoen kaikkein pinimmällä eleellä enemmän, kuin sanat voisivat koskaan kuvailla. Uppouduin tuohon pehmeyteen, lämpöön, joka vallitsi koko kehoni kuin sulattaen minut paikalleni, paikalle johon todella tunsin kuuluvani, paikalle josta en haluaisi koskaan luopua. Hellästi Harryn sormet löysivät tiensä kasvoileni pojan hiljalleen erkaantuessa huulistani. "Rakastan sua" kuiskasin tuolle ja laskin vielä hellän suukun tuon huulilelle pojan kuiskatessa sanat takasin vasten huuliani. Herkkä hetkemme keskeetyi kun korviimme kantautui alakerrassa sulkeutuvan oven ääni jatkuen kiivaina askelina, joiden kopahteleva ääni voimistui niiden omistajan lähestyessä huoneen ovea, jossa olimme. Sanat "Voi Louis!" kantautuivat heti tulijaksi tunnistautuneen Annen astuessa huoneeseen. Nainen istahti ja sulki minut tiukasti syleilyynsä. "Mä oon niin pahoillani.." tuo jatkoi alkaen rämmeltämään miten hän ei voinut uskoa rakastamansa miehen kykenevän jonhonkin niin sydämettömään. "Me päätettiin erota" kuuluivat hetken jälkeen Annen tasaiset sanat jääden raskaina roikkumaan ilmaan. Lause oli kuin viilto keskellä hiljaisuutta, huonetta jossa nyt tuntui ainakin kymmenen astetta kylmemmältä. "Mitä!?" Päästin suustani ensireaktiona sen enempää sitä miettimättä. Eihän ne voineet erota vain minun takiani. Syyllisyyden tuntoiset ajatukset pyörivät päässäni saaden oloni tuntumaan entistä mitättömämmältä. Jos isäni vihasi minua ennen niin entä nyt? Kysyin itseltäni. En välttämättä halunnut tuota miestä isäkseni mutta ei minulla ollut oikein ketään muuta. Tunsin itseni orvoksi, virheeksi, pojaksi, jota ei haluta. Anne mahtoi huomata paniikkini olemuksestani. "Hei Louis, rakas, sä tiiät ettei tää oo sun vika, tiiäthän?" tuo sanoi hellästi silittäen poskeani, yrittäen löytää katsettani silmillään, joita tiukasti välttelin. Tunsin kostean kalvon peittävän silmäni. Räpäytin simiäni kerran, toisen, lopulta puristaen luomeni tiukasti kiinni, yrittäen estää kyyneleiden pääsyn poskilleni. En ollut niin varma että tietäisin. "Louis..?" tuo yritti uudelleen etsien katsettani, johon viimein varovasti vastasin. "Enhän voisi olla ihmisen kanssa, jonka arvot eroavat noin paljon omistani" nainen keskeytti huokaisten. "En kai tuntenut häntä lainkaan.." tuo jatkoi hetken päästä hiljaa, vain kuiskaten, kuin puhuen enemmän itselleen kuin kahdelle muulle huoneessa olijalle. "Kaikki menee kyllä hyvin ja voit aina asua meillä kun on tarvetta"," Mutta olen alakerrassa jos tarvitsette jotain." Anne sanoi viimeisenä haikeasti hymyillen kunnes nousi sänkyltä ja vähän ajan kuluttua katosi näköpiiristämme rappukäytävään.
   Hetken huoneessa vallitsi aivan täysi hiljaisuus, ainoana äänenä korviini kantautui ulkona tuulessa huojuvien puiden humina. Seurasin katsellani nuita puita, joiden taustalla taivas alkoi näyttää uhkaavan tummalta, tiesin että kohta alkaisi sataa. Ilma sointui kummasti tunteideni kanssa. Kaikki oli niin synkkää ja pimeää. "Hei, rakas.." Harryn pehmeä ääni keskeytti ajatukseni tuon sormien koskiessa hellästi leukaani ja kääntäen kasvoni kohti hänen omiaan. Katseeni kohtasi nuo surulliset, mutta samalla toivosta valoisat silmät, jotka valaisivat vain yhdellä katseella synkät ajatukseni. "Kaakaota?" tuo kysyi yhtäkkiä  hymyillen antaen katseensa lipua hämmästyneillä kasvoillani. Mistä tuo poika tiesi aina juuri, mitä tarvitsin, tunnisti hetket jolloin halusin kaikkea muuta, kuin käydä läpi asioita, jotka vain upottaisivat minua syvemmälle. Annoin pienen hymyn lipua huulille "kaakaota", vastasin.