HELLOO EVERYONE!!
Joo eli tää on mun eka fanficci ja kertoo pääasiassa larrysta mutta mukana myös vähän ziallia :3
Joten ei muuta kun ENJOY :)
"Kulta etkö sä vois mitenkää yrittää hyväksyä tätä?" "Yrittää hyväksyä? Anteeks mitä? Siis mun pitäs hyväksyä että sä oot jättämässä mulle melkein kun isän jonkun toisen miehen takia!?" Sanoin äidilleni katsoen häntä vihaisena. "Mä oon menettäny jo yhen isän se riittää mulle!" Huusin ja juoksin portaat ylös. Kuulin äidin vielä huutavan jotain perääni mutta en jaksanut välittää, vaan jatkoin matkaa huoneeseeni ja lysähdin makaamaan sängylleni. En voi käsittää. Mikä tässä elämässä on vikana. En ole tehnyt mitään väärää ja silti saan kaiken paskan niskaani. Samalla en kuitenkaan jaksanut miettiä enempää vaan päätin lähteä lenkille purkamaan kaikki vihan ja surun sekaiset tunteeni. Vaihdoin tiukat mustat farkkuni ja mustavalkoisen kauluspaitani johonkin vähän urheilullisempaa ja lähdin kohti ulko-ovea yrittäen olla mahdollisimman huomaamaton, sillä en juuri nyt haluaisi törmätä äitiini.
Päästyäni tielle lähdin juoksemaan, ehkä liiankin kovaa mutta en välittänyt, sillä tällä hetkellä itsensä rääkkääminen tuntui parhaalta vaihtoehdolta. Milloin minusta on tullut tällainen angstinuori? Mietin itsekseni vaikka olin jo seitsemäntoista. Juoksin niin kauan kunnes en enää jaksanut ottaa yhtäkään askelta eteenpäin ja istahdin ensimmäiselle kivelle, joka tuli vastaan. Huomasin saapuneeni järven rannalle ja nyt istuin siinä katselemassa auringonlaskua. "Heii mitä jätkä?" kuulin huudon takaani ja samalla tunsinkin tutun käden laskeutuvan olkapäälleni. "Aa Niall moi. Mitäs mä. Täällä ihmettelen tätä maailmaa. Mikäs sut on saanu liikkeelle tähän aikaa päivästä?" Kysyin ihmetellen, sillä Niall oli se, joka vaan söi ja nukkui kaikki vapaapäivät. "No selitän myöhemmi, mun pitää nyt mennä", poika vastasi heilauttaen kättään ja jatkaen matkaa vastakkaiseen suuntaan mistä oli tullut", "Joo moi vaa", huusin pojan perään vaikka näin jo Niallin menevän kaukana. Olisinha mä voinu tuelle purkaa kaikki huoleni, onhan hän paras ystäväni, mutta ehtii sen kai myöhemminkin.
Kun saavuin kotiin olikin jo melko pimeä. Astuin sisään ja haistoin ihanan ruuan tuoksun. Minulle olikin jo ehtinyt tulla nälkä. Keittiöön meno äitini ja Robinin seuraksi ei kuitenkaan kovin paljoa innostanut. Heitin kuitenkin rauhassa kenkäni pois kunnes kuulin keittiöstä tutun äänen, joka sai minut liikkeelle." Gemma mistäs sä ilmestyit", huusin siskolleni mutta innokkuuteni kuitenkin laski kun huomasin Gemman vihasta itkuiset silmät ja keittiön kireän tunnelman. "Voitasko me kaikki nyt vaa istua syömään ja keskustella samalla tästä asiasta", Ei tässä oo mitään puhuttavaa kaikkihan on iha selvää. Äiti petti Robinia jonkun paskiaisen kanssa ja ne eroaa, aika selkeää, ajattelin mutta istuudun silti pöytään muiden seuraksi tuijottaen lautastani. "Me ymmärretään että tää on teille vaikeeta mutta ei toi teijän kiukuttelu ainakaa auta yhtään mitää. Näin vaa kävi. Ei kaikki ole ikuista", äiti yritti puhua rauhoittavasti mutta se vain lisäsi vihaa ja surua sisälläni. "No kyllä mä ymmärrän ettei tälle voi enää mitää. Ja hyvä jos eroatte ystävinä", Gemma sanoi lopulta yrittäen näyttää pirteältä siinä onnistumatta. " Eli sää siis hyväksyt tän?" Kysyin Gemmalta vahingossa melkein huutaen. " Sori ei oo nälkä", sanoin samalla lähtien vauhdilla yläkertaan.
Aamulla heräsin puhelimeni herätykseen, yhteen maailman ärsyttävimmistä äänistä. Pakotin kuitenkin itseni nousemaan sängystä ja kävelin vaatekaapilleni. Vuorossa oli yksi päivän vaikeimmista päätöksistä. Mitä laittaisin päälle? Päädyin kuitenkin mustiin farkkuihin ja valkoiseen t-paitaan. Vaikka minusta tuntui että pidän aina niitä mutta ehkä vain viihdyn niissä. Kävelin peilin eteen ja haroin ruskeita kiharoitani ja lopuksi asetin metsänvihrean huivin päähäni ja laitoin pitkässä ketjussa olevan ristin kaulaani. Vilkaisin kättäni ja sormus olinkin jo oikeassa keskisormessani niinkuin yleensä aina sitä lähtien kun tunnustin itselleni olevani homo.
Oli maanantai, joten ei auttanut muu kuin lähteä kohti lukiota, jota kävin jo toista vuotta. Pelkoa äitiin törmäämisestä ei onneksi ollut sillä tiesin hänen olevan jo töissä.
"Nii missä sä olit eilen?" Kysyin Niallilta iskien silmää. Sillä aavistin tuolla olevan joku uusi mies kierroksessa. Ei sillä että hän olisi joku kauhea miestenmies. Ei todellakaan. Niall oli kiltti viaton irkkupoika, joka meni aina ihan vaikeaksi esittäessäni tällaisia kysymyksiä. "No arvasit oikei. Tai ei nyt mulla oo mitää ku siis olin vaa salilla ni näin jonkun tosi hyvän näkösen jätkän. Sillä oli tummat hiukset ja pari lävistystä ja no ihan vitun seksikäs vartalo", tuo selitti melkein kuola valuen punan noustessa hänen poskilleen. "Ja no mä vähä niinku seurasin sitä ja tiiän nyt missä se asuu", poika jatkoi innostuneena. "Tiiät sä että oon tosi ilonen sun puolesta", "Mitä iloittavaa tässä on enhä ees tiiä sen nimeä tai varmaa enää koskaa nääkkää sitä", poika sanoin haikeana "Niall hei älä vielä luovuta." Sanoin yrittäen rohkaista poikaa "Niin kai. Mutta mitäs sä eilen yksinäs siellä rannalla teit?" Poika kysyi jopa vähän huolestuneena. "No ääh äiti ja Robin eroaa", sanoin painaen katseeni maahan. "Mut hei puhutaa siitä myöhemmin", huikkasin ja lähdin kohti luokkaa kun kuulin kellojen soivan.
Loppu päivä menikin nopeasti enkä ehtinyt paljoa juttelemaan Niallin kanssa. Sillä olimme melkein aina eri tunneilla. Ja enkä paljoa muunkaan kanssa sillä ei mulla paljoa muita kavereita ollut, olimmehan koulumme kaksi homoa. Meitä ei kuitenkaan koskaan kiusattu eikä niin sanotusti syrjitty ja joskus, joku tuli jopa juttelemaan, mutta emme silti kuuluneet koulun parhaimpiin. Eikä kyllä ollut halujakaan.
Saavuin kotiin ja äiti, voisi sanoa että odotti jo minua. "Noh?" kysyin katsoen häntä turhautuneena. " Ootko sä yhtää miettiny tätä tilannetta tai että voisit hyväksyä? Sä oot silti mun rakas poika ei se mihinkää muutu. Robin vaa muutta pois." "No oonhan mä vähän pettyny suhun mutta en mä kai voi mitää, joten onks tää nyt okei?" Vastasin katsoin kuitenkin lattiaa sillä en pystynyt katsomaan äitiäni silmiin. "Oi kiitos rakas", äiti vastasi vetäen minut halaukseen, josta halusin äkkiä irti. Halasin kuitenkin vähän takaisin sillä en halunnut olla vihoissa omalle äidilleni.
Toivottavasti tykkäsitte! :) yritän jatkaa mahollisimman nopeesti. Kommentitkin ois ihan kivoja :)
VOUS LISEZ
It just happened
Roman d'amour"Poikasikin voisi tulla mukaan." Äitini ehdoitti innoissaan katsoen Markia suoraan silmiin. "Kyllähän se käy" Mark vastasi hymyillen kaivaen kännykkänsä taskustaan ja alkaen kirjoittaa ilmeisesti viestiä tuolle pojalleen. " Tänä iltana?" hän sanoi k...