Istun bussissa ja pidän tiukasti kiinni pienestä eväsrasiasta, jossa on tämän päivän evääni. Pieni voileipä ja pillimehu. Eivät ne paljon mahaa täytä, mutta pitävät tolpillaan taas yhden päivän. Bussi on matkalla Turkuun, jossa työskentelen pienessä kahvilassa siivoojana. Niin hassua kuin se onkin, viihdyn työssäni. En pidä ihmisten kanssa kommunikoinnista. Teen kaiken aina väärin. Lausun väärät sanat ja kerron vääriä asioita. Kukaan ei puhu siivoojalle, paria 90-vuotiasta vanhusta lukuun ottamatta, ja se kelpaa minulle hyvin.
Tunnen kuinka bussi pysähtyy, joten hyppään pois ja lähden kävelemään loivasti nousevaa katua pitkin. Pujottelen ihmisiä, jotka ovat myös menossa töihin kahdeksalta aamulla. Pidän siitä, että Turussa on kaikenlaisia ihmisiä. Gootteja, emoja, maahanmuuttajia. Kaikki uskaltavat olla omia itsejään. En ehdi miettiä kauaa, kun tunnen tönäisyn olkapäässäni. Joku törmää minuun ja samassa eväsrasiani irtoaa kädestäni. Saakeli.. Kiroan mielessäni ja kyykistyn noukkimaan rasiaani, välittämättä sen enempää äsken minuun törmänneestä henkilöstä. Harmikseni rasia ei ole siellä minne luulin pudottaneeni sen. Joku on varmasti kiiressä potkaissut sen johonkin kauemmas.
"Tä taitaa olla sun?" Kuulen jonkun sanovan takanani. Vilkaisen olkani yli ja näen puhtaan valkoisen hammasrivin ja auringonlaskun väriset silmät, jotka ovat niin syvät, että niihin hukkuminen ei olisi vaikeaa. Kaiken lisäksi miehellä on kädessään sama vihreä eväsrasia, jota minä kannoin vielä puoli minuuttia sitten. Nousen nopeasti ylös ja otan evääni miehen kädestä. Lasken katseeni maahan ja keskityn katselemaan allamme olevaa harmaata kivilaatoitusta.
"Kiitos," sanon nopeasti ja hymyilen niin pienesti, että olen varma, ettei mies edes huomaa sitä. Nostan katseeni vielä kerran noihin syvänvärisiin silmiin ja hymyilen vähän näkyvämmin. Hän on ainakin 180-senttiä pitkä, ellei pidempikin. Hänellä on myös todella tummat kulmakarvat, jotka vievät yllättävän nopeasti huomion. Mies hymyilee takaisin ja jatkaa matkaansa. Käännyn vielä katsomaan kuinka tuo mies kävelee rennosti eri suuntaan, kuin minne itse olen menossa. Hän erottuu massasta kiireettömyydellään. Mies on ehkä aavistuksen minua vanhempi, mutta näyttää silti olevan menossa johonkin muualle, kuin töihin. Tunnen pienen kateellisuuden pistoksen rinnassani. Katson hänen vaaleita hiuksiaan, kunnes en enää erota edes miehen varjoa. Käännyn ja lähden taas kävelemään työpaikalleni.
Pyyhin viimeistä oranssia ikkunalautaa puhtaaksi, vaikka työpäiväni on loppunut jo 10 minuuttia sitten. En ole ikinä halunnut jättää asioita kesken oli kyse sitten siivoamisesta tai tulehtuneesta suhteesta. Laitan kaiken paikoilleen ja lähden kävelemään ulko-ovea kohti. Elämäni saattaa vaikuttaa ulkopuolisen silmin tylsältä ja merkityksettömältä, mutta minä rakastan sitä.
Ja onhan minulla rakkauden kohdekin. Rauski. Tuon sanan ajatteleminenkin saa vatsani täyteen perhosia. Rakastan kaikkea hänessä. Vaalean sävyisiä hiuksia, ylävartaloa, alavartalosta ja takapuolesta puhumattakaan. Rauski on kaiken komeuden lisäksi täydellisen pituinen ja omistaa hyvän huumorintajun. Ja mikä parasta, hän osaa laulaa.
Tartun harmaaseen ovenkahvaan lähteäkseni, mutta ensin käännyn katsomaan itseäni oven vieressä olevasta pienestä peilistä. Näen punahiuksisen, sinisilmäisen, viime keväänä lukiosta valmistuneen nuoren naisen, joka hymyilee minulle takaisin omaa ainutlaatuista hymyään, kunnes katoaa peilistä ja kävelee lämpimän kesäiseen ulkoilmaan.
//Julkaistu 9.7.2014
