Kävelen mustissa kuluneissa tennareissa pikavauhtia lohkeilevalla asfaltilla. Kävelytien sivuilla on muutama sentti lunta, mutta sää on kirkas ja raikas. Kepeä pakkanen tekee olostani rennon ja saa minut kävelemään astetta nopeammin. Päämääräni on jo tutuksi muodostunut punertava kerrostalo, jonka yhdellä seinällä kasviköynnökset laskeutuvat alas hennosti ja rauhallisesti. Mieleeni tulee vesiputous, muistuttamassa ajan pysäyttämätömästä kulusta. Kuinka me kaikki olemme vain yhtä suurta jatkumoa. Mutta köynnös on löytänyt paikkansa ja hyväksynyt sen, toisin kuin me.
Tartun suureen metalliseen kylmään oveen ilman hanskoja ja tunnen kylmien väreiden juoksevan pitkin selkääni. Astun sisälle ja samassa tunnen perhosia vatsassani. Ensinäkään, en ole kertonut kummallekaan jätkälle mitään tulostani. Toiseksi, Zappiksen kohtaaminen jännittää jo itsessään ottaen huomioon mitä eilen tapahtui. Olenkohan liian aikaisin liikkellä? Zappiskin on varmaan vähän sekaisin siitä mitä eilen tapahtui, vaikka hän onkin luultavasti ajatellut asiaa aikasemminkin. Odottanut tilaisuutta ja päättänyt, että eilen se olisi tapahtunut ja vielä sulavasti pienen epäselvyyden muodossa. Niin minäkin olisin sen varmaan tehnyt. Tai sitten hän vain halusi käydä katsomassa minua ja yksi asia johti toiseen. Tai hän vain teki miten teki. En tiedä.
Hyppelen tennareissani, joiden nauhat ovat täynnä lunta, rappuset ylös jätkien kämpän ruskean oven eteen ja koputan. Odotan. Hetki tuntuu ikuisuudelta. Viimein kuulen askelia oven toiselta puolelta. Ovi avautuu ja näen minua aavistuksen pidemmän vaaleahiuksisen miehen nostavan katseensa oven kahvasta ja katsovan minua hetken silmiin, yllään utelias ilme, kuka ihme koputtaa oveen tähän aikaan aamusta. Rauskin ilme muuttuu, kun hän tunnistaa minut. Hetken jo luulen näkeväni miehen kasvoilla häpeää, kunnes mies hymyilee ujosti ja avaa ovea, jotta pääsen kävelemään sisälle.
"Huomenta", sanon ja katson lattiaa samalla, kun kävelen olohuoneeseen.
"Huomenta..", mies vastaa hiljaa ja jatkaa.
"Zappis on huoneessaan niin kuin varmaan tiedät".
Käännyn yllättyneenä miestä kohti. Mistä moinen muodollisuus? Hän pysyy selvästi kauempana minusta kuin aiemmin. Mies nojaa keittiön ovenkarmiin, päällään punaruudullinen kauluspaita ja mustat farkut. Hiukset on laitettu ja hän näyttää muutenkin kovin huolitellulta.
"Ootko lähdössä johonkin?" Kysyn viattomasti ja kohotan kulmakarvojani.
Mies avaa suunsa vastatakseen ja kohottaa olkapäitään. Hän ynähtää jotain epämääräistä, eikä laske katsettaan vahingossakaan suuntaani.
"Kahville," Rauski vastaa lyhyesti, vilkaisee minua silmiin ja kääntää katseensa taas pois. Nyökkään huvittuneena, käännyn ympäri ja lähden kävelemään Zappiksen huonetta kohti. Puisen oven kohdalla kuulen, kun etuovi pamahtaa kiinni ja Rauski on lähtenyt ulos. En halua ajatella miksi hän on lähdössä kahville, vai onko ylipäätään. Vastaus kahville menosta kesti niin kauan.
Koputan ovea ja hetken hiljaisuuden jälkeen avaan sen.
Tummassa huoneessa on verhot kiinni ja tunkkainen ilma. Sängyssä nukkuu pieni ihminen suu auki. Näky saa minut hymyilemään ja jään katsomaan miestä hetkeksi, ennen kuin suljen oven hitaasti ja hymyillen. En raaski herättää häntä, ainakaan vielä.
***
"Huomenta," vastaan uniselle ja hämmentyneelle katseelle, joka nojaa ovenpieliin. Ihmetys siitä, että minä olen heidän keittiössään, eikä Rauski, paistaa miehen olemuksesta.
"Huomenta..," hän vastaa hetken mietittyään, unen painaessa silmiään ja ottaa valkoisen kahvikupin, jonka olen hänelle ojentanut.
Käännyn ja kävelen keittiön pöydän viereen, jolla on jo valmiiksi avattu sanomalehtilehti. Tunnen Zappiksen katseen perässäni. Kun olen päässyt istumaan kuulen kuinka mies lähtee kävelemään pöytää kohti. Hän pysähtyy pöydän vieressä ja istuu penkille, minua vastapäätä. Edessäni näen kuvan lapsista leikkimässä hiekkalaatikolla. En pysty keskittymään tekstiin, mutta yritän edes esittää kiinnostunutta. Kuulen kuinka Zappiksen hampaat kolahtavat kuppia vasten, kuinka käännän sanomalehdestäni toisen sivun, kun joitakin sattumia osuu ikkunaan. Jokainen pienikin ääni tuntuu kaikuvan huoneessa, liikkuvan huoneen vastakkaiseen seinään ja takaisin. Tunnelma on yllättävän kiinnostava, vaikka silti tunkkainen ja epämiellyttävä.
Mikä se eilinen oli? Suoraan asiaan vain.
Kaunis ilma. Keskustelu ei etenisi mihinkään.
Onko kahvi hyvää? Yritä edes.
"Sulla on varmaan joku syy olla täällä?" mies sanoo nopesti keskeyttäen ajatukseni. Nostan katseeni lehdestä mieheen ja tunnen kuinka hämmennys kasvoillani näkyy ulospäin, vain pelkkänä pöllistyneenä katseena. Miehen silmät lukitsevat katseeni, eivätkä ole helposti päästämässä irti. Hän katsoo minua niin vakavasti, että melkein tunne kylmien väreiden juoksemassa selässäni.
"Eilinen," vastaan lyhyesti, lasken katseeni kahvikuppiin, pakoillen Zappiksen tappavaa katsetta. Samassa tunnen alistuvani miehelle, jonka katseesta ei pysty näkemään merkkiäkään epävarmuudesta. Tunnen kuinka pelkkä tuijotus voisi murtaa minut pieniksi palasiksi lattialle.
"Mä vaan luulin että meidän välillä olis ollu jotain..," mies sanoo ja kääntää katseensa muualle, antaen minun hengittää. Hänen vakava ja vähän vihainenkin olemus sulaa osittain pois. Tutkin miehen kasvoja nyt, kun hän viimein antaa siihen mahdollisuuden. Zappis tuijottaa yhtä tiettyä pistettä silmät räpäyttämättä. Hänen katseessaan paistaa tyhjyys, enkä tunne osaavani yhtään lukea häntä, vaikka yleensä olen hyvä tulkitsemaan ihmisiä.
"Mä oon pahoillani siitä," mies vastaa ja yllättää minut. Tuijotan häntä tyrmistyneenä. Mies kääntää katseensa minuun ja tunnen kuinka viimeisetkin suunnitelman hiukkaset vuotavat suormieni läpi lattialle.
"En halua menettää sua, edes ystävänä," hän sanoo empien ja hymyilee minulle ystävällisesti, mutta ujosti. Puristan suuni ohueksi viivaksi. En näe Zappiksessa enää vilaustakaan siitä kiinnostuksesta tai kipinästä joka ennen säteili välillämme. Näen kuinka hän yrittää olla minulle enemmän ystävä, kuin yritys.
"Eikun.. Ei se mitään, unohdetaan koko juttu," vastaan aavistuksen epäröiden. Pudistan päätäni ja nojaan taaksepäin levottomasti. Unohdetaan koko juttu, minun ei todellakaan pitänyt sanoa noin. Sekunnin sadasosan ajan näen Zappiksen kasvoilla saman tunteen, kuin minulla. Pettymyksen. Tämä kaikki menee ihan väärin kuin olin suunnitellut. Mies hymyilee minulle kömpelösti, mutta hennosti. Yrittää ymmärtää. Asiat voisivat olla huonomminkin.
Me molemmat irroittaudumme tästä hämmästyttävän intiimistä hetkestä omiin maailmoihimme. Mies siirtää katseensa kahvikuppiinsa ja minä lasken katseeni edessäni olevaan sanomalehteen. Tästä eteenpäin voisimme olla kuin mitään ei olisi tapahtunut. Aika parantaa, vai mitä? Lehdessä on kuva liikennemerkistä ja alla tekstiä liikenteestä. En keskity sanoihin, en lauseisiin, en edes kuvaan. Kaikki huomioni on kiinnittynyt tähän todella kiusalliseen ilmapiiriin mikä leijuu huoneessa ja tiedän, että vastapäätäni istuva mies tekee ihan samaa.
Taitan lehden kasaan, nousen ylös tuolista, kävelen lavuaarin luokse, jonne lasken kahvikuppini. Avaan metallisen hanan ja täytän kupin vedellä. Astun keittiön ovesta ulos aavistuksen nopeammin kuin yleensä. Miehelle, joka istuu keittiössä, hänelle en sano sanaakaan. Olen liian surullinen siihen.
Otan pari askelta keittiön suusta, mutta ajatukseni pysäyttävät minut. Tilanne on todella epämiellyttävä, omalla tavallaan joka ahdistava. Osa minusta haluaisi vain livahtaa ulos ovesta sanomatta sanaakaan Zappikselle ja unohtaa että hänen kaltainen ihminen olisi koskaan ollutkaan olemassa. Toinen puoli taas haluaisi marssia takaisin keittiöön miehen luokse, ja suudella tai lyödä tätä. Vai pitäisikö vain olla muodollinen ja hoitaa tilanne huumorilla ja sitten kävellä viileästi ovesta ulos, katsoa mitä aika tuo tullessaan.
