Nooran nk.
Näen harmaata.. näen mustaa. Harmaata taas. Nyt alkaa kirkastua. Näen jo valkoista ja vaalean vihreää.
Pikkuhiljaa kuva selkenee ja alan erottaa kaikenlaisia värejä. Käännän varovasti päätäni ja näen sumeasti vieressäni vaalean pienen pöydän, jonka päällä on erillaisia papereita. Nostan hitaasti päätäni ja nousen kyynärpäideni varaan. Yritän saada selvää mitä lapuissa lukee siristämällä silmiäni, mutten silti saa mitään selvää, koska jokainen kirjain näyttää pölypilveltä. Lasken pääni taas tyynyyn, koska käsissäni ei ole enempää voimaa pitää yläruumistani ylhäällä.
Kuulen oven avautuvan jossain lähelläni, joten avaan varovasti silmiäni ja yritän tunnistaa huoneeseen ilmestynyttä henkilöä.
"Ai oletkin herännyt jo," naisen lempeä ääni kantautuu korviini. Suon tälle pienen mahdollisimman aidon hymyn.
"Sulle oli näköjää käynyt aika vaarallinen tapaturma," vaalea takkinen nainen sanoo yhä hymyillen pirteästi.
Kuva on jo suht hyvä ja erotan melkein kaikki yksityiskohdat naisen kasvoilla.
"Me poistettiin se lasi silloin kun nukuit. Ajateltiin, että se olis sulle mukavampaa," nainen selittää pitäen yhä yllä tuota sangen ärsyttävää tekohymyä. Nyökkään pienesti ja nousen vaivalloisesti istumaan.
"Koska mä pääsen kotiin täältä?" kysyn tylysti. "Mä kuitenkin vaa pyörryin, koska järkytyin mun haavasta," selitän ja yritän hymyillä hoitajalle ystävällisesti.
"Se haava oli niin syvä, että sun pitää nyt varoa ja olla rasittamatta sitä liikaa," hoitaja sanoo jo vähän vakavammin. Nyökkään tälle ja siirrän katseeni jalkaani. Sen päällä on valkoista sideharsoa, mutta haava tuntuu silti aika kipeältä.
"Pitääks mun käyttää jotain keppejä tai jotai?" kysyn ennen kuin hoitaja ehtii lähteä.
"Et sä tohon mitään keppejä tarvii. Kunhan muistat vaa olla rasittamatta sitä," hän varmistaa vielä ja jatkaa matkaansa pois huoneesta.
***
"Kiitti ku suostuit kuskaa mua," kiitän Rauskia, joka istuu ratin takana ja vilkuilee minua peilin kautta.
"Aina ilo kuskata nuoria neitokaisia," mies vastaa ja nauraa omalle vitsilleen. Outoa ehkä, mutta rakastan Rauskin kulmakarvoja. Aina kun mies hymyilee hänen kulmakarvansa näyttävät kuinka hauska vitsi oikeasti miehen mielestä oli. Rauski on oikeastaan parhaimmillaan (ja suloisimmillaan!), kun hän hymyilee.
"Heitänkö sut nyt siis minne?" Mies kysyy ja pysähtyy aika voimakkaasti liikennevaloihin.
"Teille tietysti. Mä haluun todella kuulla Zappikselta koko tän jutun!" Naurahdan ja nojaan eteenpäin nähdäkseni Rauskin sivuprofiilin. Olen kyllästynyt katsomaan pelkästään hänen vaaleaa takatukkaansa.
Rauskin auto on punainen ja suht vanha. Siinä on mustat penkit ja etupenkillä, pelkääjän paikalla on epämääräisiä laatikoita, joiden takian en pääse ruskeatakkisen miehen viereen istumaan.
Luulin aluksi, että Zappis tulee hakemaan minua, koska niin me alunperin sovimme. Kun miehen kuvailema punainen outo ajoi sairaalan pihaan, sain yllätyksekseni huomata Rauskin ratin takana.
***
Rauski kääntää avainta lukossa, jolloin ovi napsahtaa ja avautuu hitaasti. Miltein juosten kävelen laatikoita kantavan blondin ohi, jätkien kämppään.
"Zappis?" huhuilen miestä, jonka oletan olevan omassa huoneessaan, niinkuin aina. Potkaisen kengät jalastani ja onnun valkoisen olohuoneen poikki vaalean ruskealle ovelle.
