Makaan sängyssäni toimeettomana. On sunnuntai ja kello on varmaan jo kaksi aamuyöllä. En vain yksinkertaisesti ole saanut unta. Syykin taitaa olla kaikille selvä. En ole ikinä ajatellut Zappiksesta sillä tavalla. Olen ajatellut hänet aina ystävänä, eikä mielessäni ole käynytkään minä ja hän. Yhdessä. Aamukahvilla. Se ajatus, että olisimme heränneet samasta sängystä, keittäneet kahvit aamuauringon paistaessa ikkunasta sisään vaaleaan huoneeseen, jossa istuisi kaksi toisensa tuntevaa, toisiaan rakastavaa henkilöä. Ajatus boksereissa ja t-paidassa kahvimukiaan tiskaavasta miehestä, jota voisi helposti mennä takaapäin halaamaan saa oloni rauhalliseksi. Hän hiukset pörrössä kääntyisi ja hymyilisi tuota niin rakastettavaa, valloittavaa ja täydellistä hymyään. Hän tarttuisi hennosti kiinni alaselästäni ja vetäisi minut aavistuksen lähemmäksi itseään. Katsoisimme toisiamme hetken silmiin, kunnes hän painaisi huulensa hellästi huulilleni ja minut valtaisi kevyt lämmin tunne. Tunne siitä mihin kuulun. Tunne siitä mitä en ikinä halua menettää.
En tosin tiedä tuntuisiko tämä sisälläni luonnolliselta. Onko se vain hetken mielijohde, jonka aiheutti Zappiksen vierailu ja suuteluyritys. Haukottelen ja käännän kylkeä varmaan sadatta kertaa tänä yönä. Pääni on hajota ajatuksista ja tunteiden selvittelystä. Sisälläni velloo pieni, hento, helposti särkyvä tunne. En ole varma mikä se on tai mitä se yrittää minulle viestiä, mutta Zappikseen tunne liittyy, siitä olen varma. Pieni kaipaus? Kyllä. Haluaisin nähdä tämän miehen mahdollisimman nopeasti. Pieni ikävä, vaikkei siitä ole edes vuorokautta, kun viimeksi nähtiin. Se miten häntä tänään kohtelin kaduttaa vähän. Huusin hänelle asiasta johon hän ei edes liittynyt millään tavalla. Rauskin yöllinen parinvaihto sai minut niin pois tolaltani, etten tiennyt keneen olisin tunteeni purkanut. Toivottavasti Zappis ymmärtää.
Jos sitä ei lasketa, että revin Rauskin mukaani "kahville" vain, koska Zappiksen sulkeutunut käytöskin häiritsi. En edes tiedä miksi hän käyttäytyi niin sinä aamuna. Tai viikkona? Heti, kun palasimme Helsingistä Zappis alkoi käyttäytyä etäisesti. Puhelimeen vastasi harvoin, eikä tapaaminen tullut kysymykseenkään. En tiedä mitä ajattelin.. Että se on jonkun sortin kiukunpuuska. Sellainen mitä 3-vuotiailla havaitaan karkkikaupassa, kun äiti ei suostu ostamaan karkkia. Noora olet niin tyhmä!
Nousen istumaan ja hieron ohimoitani. Vilkaisen valkoiselle yöpöydälleni, jossa punaisen herätyskellon vieressä on sammutettu puhelin. Vaaleanpunainen samsung, johon Zappis kirjoitti eräänä loppukesän päivänä numeronsa. Numeron, johon haluaisin palavasti soittaa. Lähettää viestin tai jotain. Heitän peiton sivuun, pois päältäni ja tartun puhelimeen. Painan pitkään kännykän oikealla puolella olevaa pientä käynnistys-nappulaa ja hängitän syvään. Haluan tätä. Odotan kärsimättömänä, että minulla olisi siihen mahdollisuus. Näppäilen puhelimen auki ja etsin miehen nimen.
"Zps<333"
Hymy pyrkii kasvoilleni, kun katson miehen, joskus kirjoittamaa nimeä. Haluaisin todella pyytää anteeksi. Olen oikeasti pahoillani, enkä edes tiedä kuinka paljon olen sinua loukannut. Eilen teit asioita selväksi ja minä vain heitin sinut ulos. Ymmärräthän, etten voinut tietää.. Olen vain juossut Rauskin perässä ja sysännyt sinut syrjään tunteiltani. Olen käyttänyt sinua hyväksi, jotta pääsisin lähemmäs Rauskia. Miten olet voinut antaa käytökseni anteeksi? Syytät tästä kaikesta itseäsi, eikö vain? Olen ollut sokea, kun en ole huomannut tunteitasi, vaikka olet yrittänyt niitä näyttää. Olen ollut tyhmä ja lapsellinen. Ei sinun oikeastaan edes kuuluisi antaa minulle anteeksi loukkaamistasi.
Painan kännykkäni näyttöä, kunnes siinä välkkyy nimesi ja vihreän luurin kuva. Annan puhelimeni hälyttää kerran ennen, kuin siirrän sen korvalleni. Pidätän hengitystä ja puren huultani samalla tuijottaen hämärää huonetta. Kuuluu hälytys.. toinen.. kolmas.. Nousen seisomaan ja kävelen laittamaan valon päälle. Sydämmeni pumppaa aavistuksen nopeammin kuin yleensä, kun kävelen istumaan vaalealle sohvalleni. Odotan ja odotan. Nostan luurin korvaltani ja annan sen hälyttää vielä kerran edessäni, ennen kuin painan punaista luuria. Nimesi katoaa näytöltä ja puhelin muuttuu elottomaksi kädessäni. Puristan sitä hetken ennen kuin heitän sen sohvapöydälle. Kuuluu kolahdus ja kännykkäni liukuu lasista pöytää pitkin, kunnes pysähtyy juuri ennen pöydän reunaa. Tietenkään et vastaa. Miksi edes annoin itselleni lupaa toivoa jotain niin hyvää. Olet tietysti nukkumassa, niin kuin kaikkien normaalien ihmisten pitäisi olla.
Painaudun tiukasti sohvan selkänojaan toivoen, että se imaisisi minut sisäänsä. Nyt kun makaan tässä sohvalla silmät kieroina väsymyksestä, voin melkein tuntea käden olkapäälläni, kun katsoin kauhuleffaa Rauskin kainalossa. Sinun luonasi. Tunsitko minua kohtaan niin jo silloin? Miten kestit sen? En nähnyt kasvojasi, joten en pysty edes tulkitsemaan ilmettäsi. Tosin kiinnostiko minua silloin. Ei tietenkään. Minua alkaa inhottaa ajatus, että aloin itkeä eilen baarissa, kun näin Rauskin sen pitkä hiuksisen blondin kanssa. Koin saman kuin sinä. Mutta sinä pysyit vahvana, etkä kiukutellut asiasta muille. Et huutanut Rauskille, ethän? En näe sinua sellaisena. Miksi tämä on niin vaikeaa? Noora miksi ajattelet tällaisia asioita yöllä.. Mene nukkumaan.
Huokaisen raskaasti ja nostan yläruumini irti pehmeästä jo lämmenneestä selkänojasta ja punniten mielessäni menisinkö suosiolla nukkumaan vai yrittäisinkö vielä tavoittaa Zappiksen. Kurottaudun ottamaan kännykkäni pöydänreunalta, kun huomaan läppärini latauksessa seinän vieressä. Mieleeni puskee samantien ajatus Zappiksesta. Nostan kännykän pöydältä ja pistän sen lökäreiden taskuun samalla, kun kävelen läppärin luokse. Nostan kylmän painavan kapistuksen syliini ja avaan sen. Parkettilattia on kylmä sukattomia varpaitani vasten, kun avaan koneen ja youtuben. Katsoisinko jotain uudempaa, vai nostalgisempaa. Valitsen jälkimmäisen ja avaan yhden Laeppavian vanhoista minecraftvideoista. Kai muutkin tekevät tätä, kun on ikävä? Hymähdän itseäni.
Rauskin ääni kuuluu hiljaa koneen kaijuttimista. Ei kyllä kukaan muu tee näin. Naurahtelen yksinäni lähinnä itselleni. Vihdoin kuulen Zappiksen hiljaisen naurun ja oloni on hetkessä parempi.
"Kaikki lelut hiekkalaatikolla on täst edespäin mun!"
Leveä virnistys pyrkii kasvoilleni hämärässä huoneessa, jossa ainut valonlähde on huoneen nurkassa, sylissäni oleva läppäri. Kuuntelen rauhallisesti jätkien höpötystä ja hauskanpitoa. Leppoisaa ja rentoa ajanvietettä. Sitä mitä haluaisin juuri nyt.
Sätkähdän, kun kuulen kännykkäni värähtävän taskussani. Akku on luultavasti loppunut, mutta ajatus viestistä hehkuu toivona takaraivossani. Lasken läppärin sylistäni lattialle ja nappaan kännykän taskustani.
"Mitä sä tähän aikaan soittelet?"
Teksti välkkyy näytölläni ja katson sitä hetken hymyillen. Avaan keskustelun ja vastaan miehelle.
"Sori. Enkai herättänyt?"
"Et, mutta yllätit vähän. Mitä teet tähän aikaan hereillä?"
"En saanut unta ja kaipasin seuraa. Päätin soittaa :D"
"Oot välillä niin outo. Yritä kuitenkin nukkuu. Öitä."
"Lupaan. Olo on jo parempi, kuin hetki sitten. Nuku hyvin."
//Uskokaa tai älkää, kyllä näitä lukuja tulee. Pidin vain vähän lomaa tästä :3
Ootte parhaita! <3
