Tyttö joka halusi olla rakastettu

Kahdeskymmenes luku

Tänään Cole lähtisi... tänään joutuisin hänestä eroon kuukaudeksi, ellei jopa pidemmäksi aikaa.

"Ei se ole kuin kuukaus." Cole huomautti kun näki minun synkän ilmeen. Katsoin poikaa joka seisoi edessäni odottaen lentoaan.

"Sua ei näytä haittaavan yhtä paljoo ku mua." Sanoin pokkana ja katsoin pojan outoa ilmettä.

"Kyllä tää muakin haittaa. Oon vaa hyväksyny sen etten voi sille mitään, koska se on työ joka nyt on kyseessä. Kuukausi ei ole niin pitkä aika, sä vaan liiottelet." Cole sanoi haroen hiuksiaan ja katsoen minua tympääntyneenä.

"Mä en liiottele." Tuhahdin ristien käteni rintakehälleni.

"Sä pärjäsit hyvin jo enne ku ees tavattii. Sä pärjäät loistavasti ilman mua sen kuukauden ajan." Cole huokaisi yrittäen lohduttaa. Huomatkaa, YRITTI.

"Jaa a..." Huokaisin. Hän oli kyllä oikeassa. Pärjään ilmankin häntä eikä kuukaus ole pitkä aika, mutta mitä ihmettä minun pitäisi tehdä kuukauden ajan?!

"Älä nyt jaksa. Nää on meijän viimeset hetket yhdessä, en haluu nousta koneeseen tälläsessä ilmapiirissä." Cole sanoi minun nostaessa katseeni hänen silmiin. Huokaisin ja nousin ylös halaten poikaa joka kietoi kätensä ympärilleni.

"Älä tee mitää tyhmää." Naurahdin puristaen pojan vartaloa.

"Kuten myös." Cole sanoi hiljaa suukottaen otsaani. Irrottauduin halauksesta ja Cole mutristi huultaan. Naurahtaen halasin poikaa vielä nopeasti.

"Mun pitää mennä." Cole huokaisi katsoen porttia josta hänen pitäisi mennä.

"Niin kai... " Huokaisin itsekin Colen ottaessa pari askelta taaksepäin.

"Nähää kuukauden päästä." Cole virnisti minun punastuessa.

"Nähdään. Äläkä käänny katsomaa taaksepäi ja vilkuttamaa. Se on liia romanttista jopa mulle." Naurahdin.

"The kissing booth!" Cole huudahti kun tajusi mistä olin repäissyt viimeiset sanani. Nauroin katsoen kuinka poika käveli pois päin kääntyen kuitenkin katsomaan taaksepäin ja vilkutti minulle. Vilkutin pojalle takaisin ja katsoin kun hän katosi nurkan taakse. Käännyin itsekin ympäri ja lähdin kävelemään takaisin autolleni. Ajoin takaisin kotiin ja heitin avaimet eteisen lipaston päällä olevaan kulhoon kävellen sitten olohuoneeseen. Janne ja Nicholas nukkuivat vielä, kello oli kuitenkin vasta 9 aamulla. Helen ja Ben olivat menneet jo töihin joten jouduin olemaan yksin. Ja kyllä, Janne on meillä todella usein.

Kävelin keittiöön ja otin ison viininpunaisen hupparini, tai no Colen hupparin, päältäni jonka alta paljastui musta spagetti olkamellinen toppi. Jalassa minulla oli harmaat kangasshortsit. Keitin kahvia tarpeeksi myös Nicholasille ja Jannelle ja otin leipälaatikosta ruispuikuloita. Jääkaapista otin voin, juuston, kinkun, tomaattia, fetaa ja ketsuppia. Maustekaapista nappasin vielä oregaanoa ja laitoin kaikki tavarat keittiön pöydälle ottaen sitten pellin ja leivinpaperia asettaen ne hellan päälle hetkeksi ja laitoin uunin päälle.

Asettelin leivät leivinpaperille ja voitelin ne, laittaen sitten tomaatin, ketsupin, murennetut fetat, oreganon ja juuston. Laitoin pellin uuniin ja kävelin olohuoneeseen lösähtäen sohvalle. Otin puhelimeni ja katsoin näyttöä hymyillen.

Cole: Iih kone lähtee kohta.

Cole: Kai pääsit kotii turvallisesti?

Cole: Ei lähekkää... ne kuulutti just et se lento viivästyy 10 minuuttia

Minä: Hah kai sun pitää sit vaa ootella

Cole: No shit oot viisas

Minä: :)