One Flight Away

Luku 12 ~ "Et kai lukenu mun salasii viestei?"

Martinuksen nk

Istuin jonkun ison ja hienon rakennuksen aulassa, jonka jokainen seinä oli tehty lasista, tai kaikki kolme seinää, koska huoneesta puuttui yksi seinä kokonaan, minkä takia aula oli erittäin avara. Avara tai ei, mutta se oli ainakin erittäin kolkko ja jotenkin liian hieno. Pari pientä sohvaa ja kaksi nojatuolia, jotka olivat tietenkin valkoisia, sekä muutama viherkasvi ja lasinen pöytä. Ei tuntunut lainkaan kotoisalta, vaan juuri sellaiselta modernilta toimistorakennukselta, josta halusi vain nopeasti pois. Syy miksi, olin yksin aulassa oli hyvinkin yksinkertainen: isä jutteli joidenkin tärkeiden ihmisten kanssa vähän matkan päässä toisessa huoneessa ja Marcus oli lähtenyt etsimään vessaa. Itse olin aivan liian väsynyt lähtemään vessaan, joten päätin jäädä yksinäni tänne. Äskeinen haastattelu oli vähän piristänyt minua, enkä sekottanut kalaa ja lehmää toisiinsa, mutta saatoin silti puhella vähän pehmeitä. No, ei kai se ketään haittaisi. Kellonajastakaan minulla ei ollut mitään tietoa, vaikka se olisikin helppo tarkistaa kaivamalla puhelin taskusta ja vilkaisemalla näyttöä. Ja juuri sen minä aioinkin tehdä. Tungin käteni valkoisten farkkujen etutaskuun ja nappasin kännykän käteeni. Vedin sen näkökentälleni ja tajusin sen olevan Marcuksen puhe-elin. Marcus antoi sen minulle, koska hänellä ei ollut taskuja, joten jouduin sitten kännykkävahdiksi. Kohautin vain olkiani ja painoin lukitusnäppäintä, jotta näyttöön syttyisi valo. Vaikka tiesinkin veljeni pääsykoodin, niin minulla ei juuri nyt ollut mitään syytä, miksi olisin vakoillut kaksoisveljeni viestejä tai kuvia. Valkoiset numerot ilmoittivat kellon olevan melkein yksi iltapäivällä, joten edessä olisi vielä pitkä päivä. Huokaisin syvään ja olin juuri lukitsemassa puhelinta, kun näyttöön pongahti ilmoitus uudesta viestistä, joka oli Nelliltä. Viesti ei kuitenkaan tullut meidän yhteiseen ryhmään, mikä sai minut hämmästymään. Ei siinä mitään, että Nelli ja Marcus viestittelivät keskenään, mutta ihme ettei Marcus ollut maininnut mitään. Kurtistin kulmiani ja vilkaisin nopeasti siihen suuntaan, jonne Marcus oli hetki sitten hävinnyt. Poikaa ei näkynyt missään, minkä takia käänsin katseeni takaisin kännykännäyttöön ja näpyttelin pääsykoodin ulkomuistista aivan kuin se olisi ollut omani. Lukitus avautui, ja hetkeäkään miettimättä klikkasin valko-vihreää kuvaketta ja päädyin whatsappiin. Puraisin huultani ja kävin pääni sisällä väittelyä itseni kanssa siitä, että pitäisikö minun sittenkään avata Nellin ja Marcuksen kahdenkeskistä keskustelua.

"Martinus, meidän pitää mennä. Haetaan jotain ruokaa ja mennään sitten huilaamaan", isän ääni keskeytti pohtimiseni, ja nostin katseeni mieheen, joka seisoi vähän matkan päässä ja viittoili minua luokseen. Huokaisin syvään ja nousin seisomaan lukiten samalla Marcuksen kännykän. Ehkä se oli ihan hyvä, että isä keskeytti tekemiseni, koska olisin aivan varmasti avannut viestiketjun ja potenut huonoa omatuntoa siitä, kun menin lukemaan kaksikon viestit. Kävelin reippain askelin isän luo ja samalla Marcus ilmeistyi nurkan takaa kiskoen housuja ylemmäs. Poika näytti jotenkin kovin väsyneeltä, mutta ihmekös tuo: jetlag painoi ja kotona kello oli jotain kymmenen illalla, joten normaalisti olisimme tähän aikaan jo nukkumassa.

"Tos on sun puhelin", tokaisin ja ojensin Manchester Unitedin punaisilla kuorilla päällystetyn kapistuksen veljelleni, joka otti sen käteensä, mutta ei yllätyksekseni alkanut räplätä sitä.

"Kiitos", Marcus sanoi hymyillen. "Et kai lukenu mun salasii viestei?" tuo kysyi virnuillen ja tönäisi minua kylkeen. Tuhahdin hiljaa ja muljautin silmiäni.

"En tietenkää. En mä nyt ihan nii utelias sentää oo", vastasin ja tönäisin Marcusta takaisin. Voi kuule veliseni, jos vaan tietäisit, miten lähellä se oli etten lukenu sun ja Nellin viestejä, ni suuttuisit mulle ihan varmasti. Toisaalta asia jäi kyllä hieman vaivaamaan, koska tyttö ei ollut laittanut minulle mitään viestiä, joten mistäköhän kaksikko oli oikeasti jutellut. Jotain salaista sen täytyi olla, koska sitä ei voinut sanoa meidän yhteisessä keskustelussa.