One Flight Away

Luku 18 ~ "Paljon onnea Nelli"

Nellin nk

Tuskailin matikanläksyjen kanssa ja yritin epätoivoisesti ratkaista tehtävää, joka oli vienyt illastani jo melkein tunnin. En vain ymmärtänyt, miten laskusta saisi saman vastauksen kuin mitä kirjan takana oli. Ja minun olisi pakko ymmärtää kyseinen tehtävä, tai oikeastaan laskukaava, koska huomenna olisi koe ja olin melkoisen varma, että kyseistä kaava pitäisi osata käyttää tavalla tai toiselle. Matikankoe syntymäpäivänä oli varmastikin paras synttärilahja ikinä, mutta onneksi huomenna olisi perjantai ja sitten olisi lauantain eli poikien keikkaan olisi enää kaksi päivää. Yllätysvierailustani oli kulunut melkein kaksi viikkoa, mutta Martinus ei ollut edelleenkään laittanut minulle mitään viestiä, minkä tulkitsin siten, että poika oli minulle edelleen vihainen. Olin päättänyt, että yrittäisin lauantaina vielä viimeisen kerran pyytää anteeksi, mutta jos se ei tuottaisi tulosta, antaisin asian vain olla. Vaikka päätös tekikin kipeää, minun olisi pakko mennä elämässäni eteenpäin. Marcuksen kanssa olimme onneksi edelleen väleissä ja tuo olikin ainoa ystäväni tällä hetkellä: Linnea hengasi nykyään vain ja ainoastaan Rasmuksen ja Jasmiinan kanssa. Ei siinä mitään, viihdyin hyvin yksinäni, ja olihan minulla Marcus, jonka kanssa viestittelin päivittäin.

"Kop kop. Saako tulla?" isän ääni kuului oven takaa, ja käänsin katseeni valkoisen oven suuntaan. Ruskeahiuksinen ja - silmäinen mies seisoi ovensuussa karmiin nojaten ja katseli minua mietteliäs ilme kasvoillaan. Äiti ja isä eivät oikein pitäneet siitä, että olin lähtenyt heiltä salaa Troforsiin ja vielä ilman, että Gunnarsenit olivat edes kotona. He saivat kauhean kohtauksen, ja isä suuttui minulle vielä entistä enemmän. Mies ei ollut vielä oikein sulattanut sitä bileiltaakaan, minkä takia yllätysreissu sai tuon melkein hermoromahduksen partaalle. Äiti sen sijaan leppyi hieman nopeammin, kun selitin naiselle, miksi olin lähtenyt salaa. Ja taisin saada hieman säälipisteitä siitä, kun kerroin, mitä kaikkea tässä lyhyen ajan sisällä oli tapahtunut.

"Niin?" kysyin ja tipautin vaaleanpunaisen lyijytäytekynän vihon päälle.

"Meidän pitäs varmaanki vähän jutella", Sami aloitti vakavalla äänellä ja käveli sängyn luo, minkä jälkeen istahti viereeni. Nyökäytin vaisusti päätäni ja käännyin siten, että näin isän paremmin.

"Ennen ku sanot mitää, ni mä oon oikeest pahoillani täst kaikest, mitä oon ny tehny, mut mun oli pakko päästä käymään Troforsis", aloitin puolustautumisen heti.

"Mä ymmärrän", isä sanoi lempeällä äänellä ja laski lämpimän kätensä polvelleni. "Mut mä toivon, et säkin ymmärrät, et se oli väärin minua ja Heleneä kohtaan", mies jatkoi hieman vakavampana kuin äsken.

"Joo", sopersin ja aloin pyöritellä hiuksia sormissani. "Mut mummi ja vaari ties koko ajan, mis meen", huomautin yrittäen lieventää asian vakavuutta.

"Ja se oli hyvä juttu", Sami totesi. "Sä oot Nelli fiksu tyttö ja rakastan sua ihan hirveesti. En antais ikinä itelleni anteeks, jos sullekin sattuis jotain", isä sanoi ja pidätteli äänestä päätellen kyyneleitään. Mies veti syvään henkeä ja siirsi kätensä polveltani päälaelleni, minkä jälkeen sekoitti hiukseni. Hiljainen naurahdus karkasi isän huulien välistä, kun muljautin pieni hymy huulillani silmiäni.

"Mä lupaan, et ens kerral kysyn ensin teiltä ja jos ette suostu, ni sit vast mummilt ja vaarilt", aloitin lauseeni naama peruslukemilla, mutta loppua kohden virne pyrki väkisin huulilleni. "Ja sä oot kans rakas", jatkoin tunteiden ääneen ilmaisemista ja halasin isää tiukasti. Vaikka olinkin huomenna 16, kaipasin silti isää. Rehellisesti sanottuna, minun teki monesti mieli mennä juttelemaan isän kanssa ja sopia koko sotku, koska se ahdisti minua suunnattomasti. Silti jokin esti minua tekemästä sitä. En sitten tiedä, mistä se johtui, mutta onneksi olimme nyt saaneet sotkumme selvitettyä. Irrotin käteni Samin ympäriltä ja leveä hymy jäi koristamaan kasvojani.