One Flight Away

Luku 13 ~ Hyvin heitetty

Martinuksen nk

Puhelin värisi kädessäni kuin viimeistä päivää. Välillä joku soitti ja, jos kukaan ei soittanut, niin joku laittoi viestiä. En kuitenkaan jaksanut vastata mihinkään, koska en ollut lainkaan sillä tuulella. Olin muutenkin melkoisen varma, että kaikki yhteydenotot koskivat paria asiaa: missä olin ja pitäisi mennä, koska haastattelu alkaisi. Tällä hetkellä haastattelun ohi meneminen ei kyllä ollut ongelmistani suurin. Ajatukseni vain pyörivät niin pahasti ympyrää päässäni, että ne olisivat pian tuhannessa solmussa ja todella pahasti umpisolmussa. En oikein tiennyt, mitä minun pitäisi ylipäätään ajatella. Ensinnäkin olin vihainen itselleni, kun olin mennyt luottamaan Nelliin niin paljon. Olisihan se pitänyt arvata, ettei siitä voisi ikinä tulla mitään. Olimme molemmat nuoria ja ajattelimme tunteillamme enemmän kuin aivoilla. Ja eihän sitä kukaan tunteilleen mitään voi. Olisi vain pitänyt ymmärtää, että sydän siinä särkyisi, jos alkaa säätämään tyttöjen kanssa. Ja sen lisäksi, että olin vihainen itselleni, olin vihainen Nellille. Tuo vaaleahiuksinen ja sinisilmäinen söpöläinen oli luvannut minulle, että olisin hänelle se ainoa, mutta ei se ihan mennyt niin. Oli minullakin ikävä aamuhaleja ja niitä naurukohtauksia, jotka eivät vain loppuneet, mutta en siltikään voisi kuvitella tekeväni niin jonkun toisen tytön kanssa. Nellin kanssa ne olivat jotenkin erityisiä. Tuon suomalaisen tytön kosketus jotenkin rauhoitti minua ja Nellin seura piristi minua aina. Lisäksi tunsin oloni kotoisaksi Nellin lähellä. Nyt en varmaan ikinä voisi enää tuntea mitään sellaista. En ollut varma, halusinko sittenkään yllättää Nelliä silloin tytön syntymäpäivänä. Ansaitsiko Nelli sitä? Ei, jos minulta kysyttiin. Viettäköön synttäripäivänsä sen Rasmuksen kanssa. Pyyhin vuotavan nenäni hupparinhihaan ja vedin syvään henkeä. Olin vain itkenyt ja ihmettelin suuresti, miten minusta tuli edelleen kyyneleitä ulos. Voikohan ihminen itkeä itsensä kuiviin? En tiedä, mutta voisin kokeilla. Päätäni särki niin paljon, että se varmasti räjähtäisi kohta ja poskeni helottivat kuumina kuin rauta tulessa.

Marcuksen nk

*Hypätään vähän ajas taaksepäin, eli siit kohtaa, mihin viime luku jäi*

"Martinus!" huusin veljeni perään, mutta poika ei näyttänyt minkäänlaisia reagoimisen merkkejä, vaan saattoi jopa hieman lujentaa vauhtiaan. Ei mennyt aikaakaan, kun tuo hävisi nurkan taakse, ja raskas huokaus karkasi huulieni välistä. Hautasin kasvot käsiini ja pudistelin päätäni. Rehellisesti sanottuna, ei mennyt ihan putkeen: Martinus oli vihainen sekä minulle että Nellille ja Nellikin varmasti olisi vihainen minulle, kun kerroin Martinukselle. Tai en minä periaatteessa kertonut mitään. Martinus itse otti puhelimeni, ja luki viestit. Toisaalta, itsepähän olin kertonut pääsykoodini Martinukselle, joten ihan oma vikani tämä oli.

"Miksi sä seisot Marcus oven suussa pelkissä boksereissa ja mikä huuto täältä äsken kuului?" isän ääni kantautui korviini, ja siirsin kädet pois kasvoiltani. Nostin katseeni hitaasti ruskeasilmäiseen mieheen, joka tuijotti minua kulmat koholla. Puraisin huultani ja mitään vastaamatta pyörähdin ympäri. Lähdin laahustamaan sängyn luo ja päästyäni pehmeän huonekalun viereen, lysähdin makaamaan sen päälle. Hautasin kasvoni tyynyyn ja tunsin, kuinka kyyneleet alkoivat poltella silmissäni. "Missä Martinus on?" Kjell-Erik jatkoi kyselyään ja tuli ilmeisesti sisälle huoneeseen, koska ovi sulkeutui. Jätin jälleen vastaamatta ja nostin päätäni sen verran, että käänsin katseeni seinään. "Marcus, puhu mulle. Missä Martinus on ja mikä se huuto oli, mikä täältä kuului hetki sitten", isä komensi vakavalla äänellä, ja olin melkoisen varma, että mies seisoi keskellä huonetta kädet puuskassa tuijottaen minua.

"Mä en tiiä, mis Martinus on", sopersin itkuisella äänellä ja samalla ensimmäinen suolainen vesipisara vierähti poskelleni. "Se vaan lähti", jatkoin ja vedin syvään henkeä.