One Flight Away

Luku 19 ~ "Mikä on vihreä ja piikikäs?"

Nellin nk

"Mis te muuten aiotte olla yötä?" kysyin rikkoen välillämme leijailleen hiljaisuuden. Olimme vain tulleet kotiin ja lysähtäneet sohvalle. Jäimme kaikki selaamaan puhelimiamme eikä kukaan ollut sanonut sanaakaan varmaan puolentuntiin. En ollut edes pitänyt pojille minkäänlaista esittelykierrosta, joten he olivat nähneet ainoastaan eteisen, keittiön ja olohuoneen. Vessassakaan kumpikaan ei ollut käynyt, joten heillä oli vielä paljon nähtävää.

"On meil hotellihuone varattun, mut en kyl millää haluis men sin", Martinus valitti ja kellahti selälleen heittäen jalkansa minun ja Marcuksen reisien päälle. Katsahdin tuota ruskeasilmäistä poikaa pieni hymy huulillani ja laskin käteni tuon jalkojen päälle. Aloin vaistomaisesti silittää Martinuksen vaaleansinisten farkkujen peittämää reittä.

"Voittehan te jäädä tännekin", ehdotin ja siirsin katseeni Martinuksesta pojan kaksoisveljeen, joka istui toisella puolellani. En kuitenkaan tuijotellut Marcusta kovin pitkään, sillä käänsin katseeni takaisin Martinukseen, joka pyöritteli kännykkää käsissään mahansa päällä. "Eikä me olla viel ees avattu yhtään suklaalevyä", muistutin ja naurahdin pienesti. Olisin oikeasti onnesta soikeana, jos kaksoset saisivat jäädä tänne yöksi.

"Ei lainkaan huonompi idea", Marcus tokaisi pohtivalla äänellä, ja käänsin päätäni sen verran, että tuo toinen ruskeasilmäinen poika oli näkökentälläni. "Mitä mielt sä oot Martinus? Tai ei sult varmaa ees tarvii kysyy", kaksosista vanhempi kysyi veljensä mielipidettä ja nojautui sen verran eteenpäin, että näki Martinuksen.

"I'm in", Martinus hihkaisi ja nosti toisen kätensä ilmaan. "Viel pitäs saada iskä suostumaan", poika jatkoi hieman vähemmän innostuneena.

"Mä voin hoitaa sen", ilmoitin, ja molempien poikien katseet lukittautuivat minuun. "No eihän se mulle voi sanoo ei", huomautin ja levittelin käsiäni samalla, kun kohautin olkiani.

"Kukaan ei voi sanoo sul ei", nuorempi kaksonen virnisti ja nousi istumaan.

"Noniin, mäkin oon täällä, jos satuitte muistamaan", Marcus huudahti, ja vilkaisin tuota sivusilmällä. En yhtään yllättynyt siitä, että pojan huulilla oli leveä virne ja muutenkin Marcus oli täysin oma itsensä.

"Eihän me nyt sua voida unohtaa", lässytin ja laskin käteni pojan olkapäälle, minkä jälkeen pörrötin tuon hiukset.

"Heei, nyt sitte. Pysytääs siel omal puolel", pyöreämpikasvoinen poika totesi virnuillen ja tönäisi minut kauemmas itsestään.

"Okei, sori", naurahdin ja nostin käteni ilmaan, minkä jälkeen käänsin katseeni takaisin poikaan, jonka kanssa vaihdoin ensisuudelmani. "Saanks mä sun puhelimen, et voin soittaa Kjell-Erikille?" kysyin ja ojensin käteni pojan nenän eteen. Martinus nyökäytti päätään ja laski kännykkänsä kämmenelleni. "Sit mä tarttisin sun pääsykoodin", totesin ja kohotin toista kulmaani. Martinus huokaisi syvään, otti kännykän takaisin käteensä, näpytteli sitä hetken ja antoi sen takaisin minulle.

"Noin", poika sanoi leveä hymy huulillaan ja otti paremman asennon.

"Miks sä oot kertonu Marcuksel sun pääsykoodin, mut et voi kertoo sitä mulle?" pohdin ääneen samalla kun etsin kaksosten isän numeroa yhteystiedoista.

"Pieni korjaus tähän asiaan. Martinus ei oo kertonu sitä mulle, vaan mä oon kurkkinu sen", Marcus huomautti, ja muljautin silmiäni. Niinpä tietenkin.

"Sama taitaa toimii toisinpäin", virnistin ja vilkaisin Martinusta pikaisesti. Vaaleahiuksinen poika naurahti pienesti ja kohautti olkiaan salaperäinen hymy huulillaan. "Noni, mä meen nyt soittamaan tän tärkeen puhelun ja te pysytte siinä. Okei?" ilmoitin ja nousin seisomaan. Katsahdin Marcusta ja Martinusta molempia, ja kumpikin nyökäytti päätään. Leveä hymy eksyi huulilleni, ja nyökäytin itsekin vain päätäni, minkä jälkeen asetin kännykän korvalleni ja tasaisia tuuttauksia kuunnellen kävelin keittiön puolelle.