One Flight Away

Luku 17 ~ "Rakkaus satuttaa sua eniten"

Nellin nk

Martinus hävisi portaikkoon, ja samalla sekunnilla eteisestä alkoi kuulua epämääräistä kolinaa ja mutinaa, joiden joukosta tunnistin Marcuksen ja Emman äänet. Ei mennyt kauaakaan, kun kaksikko ilmestyi olohuoneen ovensuulle ja molemmat jähmettyivät paikoilleen nähdessään minut.

"Nelli!" Marcus huudahti toivottuaan suurimmasta järkytyksestä ja ryntäsi luokseni. Poika halasi minua tiukasti ja nosti minut helposti ilmaan. Kiedoin käteni tuon norjalaispojan niskan taakse ja halasin poikaa takaisin. En ollut tajunnut, kuinka paljon olin kaivannut tällaisia haleja: lämpimiä ja turvallisia. "Sä oikeest olit täällä", tuo ruskeasilmäinen olento huokaisi, laski minut alas ja irrotti otteensa minusta, minkä jälkeen otti askeleen taemmas ja katseli minua päästä varpaisiin.

"Nelli!" Emma kiljaisi ja juoksi luokseni. Tyttö hyppäsi syliini ja halasi minua lähes yhtä tiukasti kuin veljensä hetkeä aikaisemmin. Hymy nousi huulilleni ja halasin tuota pikkuista takaisin. Kaksi kolmesta Gunnarsenin sisaruksesta oli iloinen minut nähdessään, mutta tärkein heistä ei innostunut. Laskin Emman sylistäni ja käänsin katseeni Marcukseen, joka seisoi edelleen pienen välimatkan päässä minusta ja tutkaili minua pieni hymy huulillaan.

"Kai sä ostit sen jäätelön?" vaaleahiuksinen poika kysyi virne huulillaan saaden minut tuhahtamaan. Marcus ja hänen jäätelönsä.

"Mikä jäätelö? Mäki haluun", Emma puuttui keskusteluun ja katsoi vuorotellen minua ja veljeään.

"Ehkä ostin, ehkä en", vastasin epämääräisesti ja kohautin olkiani. Marcus mutristi huuliaan, kurtisti kulmiaan ja tuijotti minua suoraan silmiin. "Ja en oo ihan varma, oliks se suklaa jätskii, mitä saatoin ostaa", jatkoin pojan kiusaamista saaden tuon tuhahtamaan.

"Miks Marcus sai jätskii, mut mä en?" perheen nuorimmainen kysyi ja kuulosti hieman pettyneeltä. Käänsimme Marcuksen kanssa katseemme Emmaan, joka oli laittanut kätensä puuskaan ja mulkoili meitä vihaisena.

"Kuka nyt muka saa jäätelöä?" Annen ääni kuului eteisestä ja pian tuo vaaleahiuksinen nainen ilmestyi olohuoneeseen. "Ai hei Nelli", ruskeasilmäinen naishenkilö tervehti minua hymyillen, vaikka näyttikin hieman yllättyneeltä. "Marcus mainitsikin, että saatat olla täällä, mutta luulin hänen vain vitsailevan", kesä-äitini ilmoitti ja vilkaisi poikaansa, joka vain virnisti ja kohautti olkiaan.

"Joo, meiän pitää selvittää Martinuksen kans muutama juttu", sopersin huultani purren ja käänsin katseeni harmaisiin sukkiini, joissa ei tällä kertaa ollut mitään kuvioita.

"Selvä, en utele sen enempää", Anne tokaisi pieni hymy huulillaan ja hävisi keittiöön. "Mut menkääpäs lapset nukkumaan. Kello on kuitenkin jo kolme aamuyöllä", tuo huusi keittiöstä, ja nyökäytimme Marcuksen ja Emman kanssa päitämme. "Oletko sinä Nelli tehnyt nämä letut?" Annen ääni kantautui jälleen korviini ja tuo ilmestyi näkökentälleni pitäen kädessään valkoista lautasta, jolla oli pino lettuja.

"Joo. Aattelin, et olis ollut kiva syödä iltapala yhdessä, mut en tienny, et tuutte vast näin myöhään. Voidaan syödä ne vaiks sitten aamulla", selitin, ja Anne nyökäytti vain päätään.

"Sehän sopii. Mutta nyt nukkumaan, hopi hopi", nainen hoputti ja hävisi jälleen keittiöön. Emma totteli ensimmäisenä äitinsä käskyä ja suuntasi askeleensa portaisiin. Päätin noudattaa pikkuisen esimerkkiä, mutta en ehtinyt ottamaan kuin pari askelta, kun tunsin viileän käden tarttuvan minua kädestä. Pysähdyin paikoilleni ja käänsin katseeni Marcukseen, joka katseli minua ruskeilla silmillään.

"Te saatte ihan varmasti sovittuu Martinuksen kans. Se on ollu ihan rikki ja katuu sitä, mitä sanoi sulle. Se ei vaan kehtaa myöntää sitä", poika kuiskasi ja hymyili rohkaisevasti. Huokaisin syvään ja siirsin katseeni pois Marcuksesta. Martinus ei vaikuttanut kovinkaan yhteistyöhaluiselta hetki sitten.