Rakkaudella satutettu

1. Lähtisitkö kahville?

(2070 sanaa. Tää on siis eka luku ja lupaan että paranee loppua kohden. Kiitos jos luit❤️)

Aria

En osannut kuvitella mitä juuri oli tapahtunut. Tai eihän minun tarvinnut kuvitella, sehän oikeasti tapahtui. Olin aivan sekaisin ja yritin kelata päässäni viimeisen tunnin tapahtuman.

Luokan söpöin poika, luokan uusi poika, Antton Latvila, tuli äidinkielen tunnilla vain istumaan viereeni. Ei minun viereeni istu söpöjä poikia tuosta vain. Etenkään vapaaehtoisesti. Se siis tarkoittaa, ettei kukaan poika koskaan istu viereeni, ellei opettaja vedä heitä siihen korvasta. Mutta nyt hän vain tuli istumaan viereeni. Miksei paras ystäväni ollut tänään koulussa? Yleensä hän istui vieressäni.

Punapäinen ystäväni Jamina Hakalampi. Totaalisen oma persoonansa, kuten kyllä kaikki ystäväni, hän oli ystävistäni kaksimielisin. Kaikki, minkä vain voi ottaa kaksimielisesti, hän kyllä otti. Hänen huumorintajuaan oli vaikea ylittää.

Mutta tänään hän oli varmaankin jossain päin Helsinkiä, suurissa ratsastuskilpailuissa. Joten, nyt vieressäni istui söpö, tummatukkainen nuorukainen. Miksi hän ei mennyt istumaan luokan kuumimman ja suosituimman tytön viereen, Irene Luukon? Kaikki pojat tykkäsivät hänestä. Ehkä, koska hän oli niin hyvännäköinen ja kulki aina napapaidassa. Irenen katseesta olin nähnyt jo ensikerralla, kun Antton oli tullut luokkaan, kuinka hänen katseensa oli syttynyt ja hän oli päättänyt kaataa tämänkin pojan. Kuten kaikki pojat yhdeksännellä luokalla. Lukion ensimmäinen ei siis ole poikkeus. Miksi olisi?

Nyt näin, kuinka Irenen silmät kääntyivät leiskumaan minuun päin. Tooosi kiva. Hän heilautti pitkät ja blondit hiuksensa olkansa taakse ja lähti kävelemään meitä päin korot kopisten. Hän istui Anttonin pulpetille ja nojautui häntä kohti niin, että hänen avonaisen, keltaisen napanaitansa sisältö melkein valahti pojan syliin.

"Olisitko parini tänään?" Hän sirkutti ja räpytteli meikattuja silmiään ja mutristi meikattuja huuliaan. Hän silitteli Anttonin,
kylläkin hyvin sileän näköistä, leukaa.

Taas kerran sama temppu. Monettakohan kertaa tänä vuonna?

Ajattelin ja näytin siltä, kuin olisin lukenut muistiinpanoja vihostani.

"Voisimme mennä kahville koulun jälkeen?" Hän kysyi, keimaillen minkä kerkesi. Anttonin korvat olivat lehahtaneet punaisiksi ja ajattelin, että hän ei saa sanaa suustaan, mutta hän vastasikin täysin hillittynä,

"Olen pahoillani, mutta olen jo luvannut mennä Arian kanssa kahville", hän sanoi ja keinautti päätään minun suuntaani. Suuni oli loksahtaa auki, kunnes tajusin, mitä hän ajoi takaa. Hän sanoi niin päästäkseen eroon Irenestä. Irenen salamoiva katse kääntyi minuun. Hymyilin hänelle ja nyökkäsin päätäni todisteeksi Anttonin
sanoille. En edes tiennyt hänen tietäävän nimmeäni.

 Olin onnellinen, että Irene oli uskonut valheen, sillä olin kamala valehtelija. Jäin aina kiinni, jos valehtelin ystävilleni. En kyllä valehdellut heille kovin usein.

"Okei, ehkä joku toinen päivä", Irene sanoi, nousi seisomaan ja vinkkasi silmäänsä. Kuulin pettymyksen hänen äänessään, kun hän käveli takaisin paikalleen korot kopisten. Olin hiljaa ja aloin piirtää vihkooni kukkia. En omistanut vihkoa, jonne en olisi piirtänyt kukkia ja tähtiä.

"Mitä teet koulun jälkeen?" Antton kysyi katsoen suoraan silmiini. Oi, miten ruskeat hänen silmänsä olivatkaan.

"E...en varmaan mitään erikoista. Kuinka niin?" Kysyin varovasti. Silloin opettaja asteli sisään ja keskeytti Anttonin alkavan lauseen. Hän alkoi kysellä läksyjä ja viittasin joka kysymykseen. Olin luonnostaan hyvä äidinkielessä. Rakastin kirjojen lukemista ja olin lukenut enemmän, kuin vanhempani yhteensä. Sitten eteeni ilmestyi ruutupaperi, jossa luki: