Rakkaudella satutettu

10. Mansikkalimonadi

Aria

Katsoin järkyttyneenä Josefiinaa ja hänen näyttämäänsä pojan kuvaa.

"Si...sinä se...seurustelet hänen kanssaan?" Mutisin ääni väristen ja tunsin kuinka pala kurkussani takertui sinne niin ettei happi meinannut kulkea. Kyyneleet polttelivat silmäkulmiani.

"Kyllä! Eikö hän olekin söpö?" Josefiinaa kysyi innoissaan, eikä edes huomannut ahdinkoani.

Nyökkäsin ja katselin sylissä lepääviä käsiäni yrittäen niellä palaa kurkussa.

Yhtäkkiä Josefiinan iloiset kasvot valahtivat alas ja hänen aivan kihara tukkansa yritti karata korvan takaa.

"Luulen... minä..." hän mutisi niin hiljaa, että en saanut selvää.

"Sinä mitä?" kysyin ja onnistuin olla kuulostamatta ilkeältä.

"Taidan rakastaa häntä", hän huokaisi ja hänen hartijansa laskivat, kuin painava taakka olisi keventynyt hänen harteiltaan.

Katsoin häntä järkyttyneenä ja hän huomasi sen.

"Minä tiedän, että hän on Anttonin paras ystävä ja niin mutta..."

"Minun pitää mennä", sanoin ja nousin ylös, jättäen Josefiinaa istumaan paikoilleen.

Nappasin laukun tuolin karmilta ja juoksin ulos.

"Aria!" Gabriel huusi, kun juoksin hänen ohitseen, kun hän nojaili rennosti seinään.

"Odota nyt", poika sanoi juosten jo vierelläni.

"Mitä tapahtui? Hei, oikeasti, pysähdy nyt!" hän sanoi ja tarttui hartioistani kiinni.

Nyyhkytin ja välttelin katsetta hänen kanssaan. Muistot tulvivat päähäni.

Kuva pojasta, joka oli nyt Josefiinan rakastettu, se mitä hän oli sinä iltana tehnyt.

"Aria! Aria, hengitä! Kaikki on hyvin, olen tässä", kuului utuinen ääni.

"Kaikki on hyvin. Mitä ikinä on tapahtunutkaan, kaikki on nyt hyvin. Olet turvassa ja minä olen tässä", kuului kuiskauksia korvaani ja tunsin lämpimän henkäyksen kaulallani.

"A...anteeksi", änkytin, silmät sumeina kyynelistä ja vain halasin poikaa, joka edelleen kuiski rauhoittavasti korvaani.

Ikuisuudelta tuntuvan ajan loputtua vetäydyin pois halauksesta ja pyyhin silmiäni ja tiesin vähäisen ripsivärini levinneen pitkin kasvojani.

"Anteeksi", mutisin ja pyyhin edelleen silmiäni. Tiesin niiden olevan punaiset ja turvonneet ja tunsin myös huulieni olevan turvonneet, ne turposivat aina kun itkin.

"Hei, ei se mitään", Gabriel sanoi ja tarttui kiinni olkapäistäni, "tahdotko kertoa mitä tapahtui?" hän kysyi ja pudistelin päätäni.

"Selvä, kerrot sitten kun olet valmis", hän sanoi "jos koskaan olet valmis", hän mutisi niin hiljaa, että luuli etten kuullut sitä.

En reagoinut siihen mitenkään ja jatkoimme matkaamme kohti nykyistä asuntoani.

Gabriel

Ajatukset risteilivät päässäni.

Tiesin, että Arialle oli käynyt jotain, mistä hän ei ollut halukas puhumaan ja aihe pelotti häntä, mutta hän mietti sitä usein.

Hänen silmiinsä tuli lasittunut katse, kasvoilta pakeni väri ja huulet väpättivät pelokkaasti.

Pyyhin ajatukset mielestäni ja tuijotin itseäni kylpyhuoneen huurteisesta peilistä.