Rakkaudella satutettu

11. Retki alkaa

Aria

Heräsin aamulla varhain, sillä lähtisimme aikaisin. Tai no, minulle kymmeneltä aamulla on aikaisin. Eikö yö muutenkaan ollut kovin rattoisa.

Olin jo illalla, heti Gabrielin lähdettyä, pakannut kaiken tarvittavan. Löysin jopa Penan vanhan vaellusrepun.

Olin jopa pakannut uimapuvun mukaani, vaikka se että kävisin uimassa oli hyvin epätodennäköistä.

Puhelimeeni kilahti viesti ja laskin teemukin käsistäni.

Porkkana

Oletko pian valmis?

Minä
Synnyin valmiiksi.

Porkkana

Loistavaa. Jessen sisko tulee hakemaan meidät joten tuletko sinä tänne vai minä sinne?

Minä
Ei ole mitään väliä. Minä voin vaikka kävellä sinne.

Porkkana

Okei. Jesse sanoi että hänen siskonsa tulee puolen tunnin päästä, ole silloin täällä.

Minä

Selvä homma.

Suljin puhelimeni ja söin leivän loppuun.

Mitä jos kukaan ei sittenkään pidä minusta? En ehtinyt tutustua Jesseen kovin hyvin... Ajattelin, mutta yritin karistaa negatiiviset ajatukset pois.

Viisitoista minuuttia kului siivillä ja päätin jo lähteä Gabrielille. Kuuluin niihin ihmisiin, jotka ovat mieluummin paljon etuajassa ennemmin kuin yhtään myöhässä.

Tarkistin vielä, että kaikki oli mukana ja vedin sitten Haltin lenkkarit jalkaani. Niillä oli todella hyvä kävellä pitkiä matkoja ja ne kestivät jopa vettä niin kauan, kunnes se tulisi yli nilkoista.

Naurahdin, kun muistelin matkaani, jolloin käytin kenkiä viimeksi.

Olimme Josefiinan ja Nellan kanssa menossa laavulle, maa oli ihan jäässä, kunnes pääsimme pitkospuille, jotka olivat jäässä joka toinen metri ja sitten oli pitkiä matkoja vettä.

Nella ja Josefiinaa kirosivat minut helvettiin, koska olin pakottanut heidät mukaani. Reissun kyllä palkitsi Josefiinan nyrkin kokoiset vaahtokarkit.

Hymyilin ja vedin tuulitakin kevyen hupparini päälle. Sääennusteen mukaan päivästä tulisi hyvin lämmin, mutta en todellakaan ole keräämässä itselleni illan tullen sataa hyttysen pistosta.

Matka Gabrielin talolle kesti ehkä kolme minuuttia, vaikka laukku selässäni oli kieltämättä hieman painava. Kyllä minä sen jaksaisin kantaa ilman mitään ongelmia, mutta jos auringonpistos iskisi, voisin pyörtyä samantien.

"Hei!" Gabriel huusi, kun näki minun kävelevän heidän taloaan kohti ja tuli halaamaan minua.

"Hei vain sinullekin! Mikäs sai sinut noin hyvälle tuulelle?" kysyin nauraen ja Gabriel irrotti otteensa.

"Minähän olen aina hyvällä tuulella!" hän huudahti ja minä nauroin.

"Tai sitten et vain tiedä millon nouset oikealla jalalla!" nauroin ja pieni virnistys levisi pojankin kasvoille.