Memory

26a. Kilpi

24.10.1978

Hengenvedot takertuivat Jamesin kuivaan kurkkuun terävien neulojen lailla; hengittäminen teki kipeää. Kauhusta mykkänä poika antoi taikasauvan vaipua kaapunsa taskuun ja siirtyi lähemmäs elottomalta näyttävää Peteriä. Peter näytti kaikin puolin kammottavalta; tämän pyöreät posket olivat sinelmäöiset ja ruhjotut, silmäluomet olivat turvonneet ja huulet olivat raollaan kuin äänettömään kauhunhuutoon avautuneina. Jamesia olisi varmasti inhottanut, ellei hän olisi ollut niin loputtoman huolissaan ystävästään. Hän tarkkaili tämän velhonkaavun verhoamaa rintakehää siinä toivossa, että näkisi sen kohoilevan hengityksen tahdissa.

Peter ei liikkunut. James nieleskeli pelkoaan.

"Onko hän... hän....?" hän takelteli vilkaisten Lilyä. Tyttö ei kuitenkaan luonut häneen katsettakaan, vaan itki edelleen kasvot käsiinsä kätkettyinä. Kätkien huokauksensa James polvistui maahan tulevan vaimonsa vierelle ja halasi häntä tiukasti itseään vasten. Lily hautasi kasvot vasten hänen olkapäätään.

"En minä sitä halunnut", tyttö selitti kuumeisesti, ikään kuin olisi ollut välttämätöntä, että hän saisi Jamesin ymmärtämään. James nyökkäsi pystymättä puhumaan. Sillä ei ollut kuitenkaan mitään vaikutusta, vaan Lily jatkoi puhumistaan.

"En halunnut - en toivonut sitä - minä vain kävelin ja etsin sinua - halusin löytää sinut - melkein kompastuin häneen, hän makasi tässä - hän vain oli - "

"Hysh, Lily, rauhoitu", James mumisi hajamielisesti kääntäen samalla katseensa takaisin liikkumattomaan Peteriin. Toinen vilkaisu ei tehnyt näystä sen kauniimpaa kuin ensimmäisestäkään. Vain muutaman hetken jälkeen Jamesin oli jo pakko laskea katseensa.

"James, hän on kuollut, eikö olekin?"

James ei vastannut - hänen mielensä oli keskittynyt kokonaan toisenlaisiin kysymyksiin.

Kysymyksiin siitä, missä he olivat ja miten Peter oli joutunut paikalle. Mitä Peterille oli tapahtunut?

James silitti Lilyn hiuksia yrittäen parhaansa mukaan rauhoittaa käsiensä vapinaa, joka pyrki lamaannuttamaan hänet kokonaan. Sillä hetkellä hän olisi antanut vaikka henkensä saadakseen tilaisuuden pelastaa Peter siltä, mikä poikaan oli ikinä iskenytkin. Poika näytti niin murheelliselta maatessaan siinä takaraivo murskattuna, kalpeakasvoisena, sinertävänä... hän ei ollut ansainnut puoliakaan siitä, mitä sai.

James toivoi, että olisi pystynyt itkemään. Kyyneleet kihosivat kyllä hänen silmäkulmiinsa, mutta eivät vierineet hänen poskilleen. Hän tunsi itsensä ontoksi ja vaikka kauhun aiheuttama vapina aikanaan lakkasi, ei se tehnyt mitään sille tosiasialle, että hän pelkäsi yhä kuollakseen. Istuessaan siinä hysteerinen Lily sylissään hän rukoili, että olisi voinut palata ajassa taaksepäin ja kiitää paikalle pelastamaan tilanteen. Oli ollut typerää päästää Peter yksin Killan tehtävän pariin, James ajatteli raivokkaasti. Kaikkihan he tiesivät, ettei Peter osannut taikoa, saati sitten suojella itseään.

"Lily, sinun täytyy irrottaa nyt", James kääntyi selittämään hellästi tyttöystävälleen. "Minä haluan... minä haluan tietää, vieläkö hän on elossa?"

Lily kuivasi kyyneliään paitansa helmaan ja nyökkäsi.

"Vaikka ei hän kyllä ole", tyttö sanoi onnettomana. "Eihän hän edes hengitä."

"Silti", James sanoi tiukasti, epätoivoisena Lilyn vakuuttamisesta. Hänen suureksi helpotuksekseen tyttö nyökkäsi niiskaisten ja liukui sitten hänen sylistään harmaalle, kostealle nurmelle. Tytön rytmikäs nyyhkytys säesti edelleen Jamesin kurkussa saakka pomppivia sydämenlyöntejä, kun hän ryömi lähemmäs Peterin turvonnutta ruumista. Kylmyys täytti hänen jäsenensä, kun hän huomasi, kuinka mitäännäkemättömin silmin hänen pitkäaikainen ystävänsä häntä tuijotti.