Memory

54. Toipilas

1.4.1979

"Mitä luulet, onko hän vielä elossa?"

"Ainakin hän hengittää vielä..."

"Niin, mutta ei se mitään tarkoita. Olisi niin hänen tapaistaan hämätä olevansa elossa, vaikka ei olisikaan... pitäisi meitä turhan takia tässä odottamassa..."

"Onko tämä sinun mielestäsi turhanpäiväistä, Sirius?"

"Lily, älä kiinnitä Anturajalkaan mitään huomiota. Hän on vain hermoraunio, siitä se johtuu..."

Keskustelunpätkiä, ja kirkasta valoa. Arianna yritti turhaan tarrautua kiinni maailmaan ympärillään. Hän makasi kai jonkinlaisessa sängyssä, tai siltä se ainakin tuntui - hänen selkäänsä ei enää sattunut niin paljon kuin aiemmin, ja kun hän yritti liikuttaa kättään, ei hän enää tuntenut puunkappaletta vatsassaan. Sen täytyi olla hyvä merkki, hän päätteli sekavasti. Vai oliko se? Ehkä hän olikin kuollut ja vangittu omaan hengettömään ruumiiseensa. Mistäpä sitäkään tiesi.

Kumma kyllä, Arianna ei tuntenut oloaan kuolleeksi. Hän tiesi, että hänen olisi pitänyt - kenen tahansa olisi pitänyt sen jälkeen, kun oli tullut lävistetyksi neulanterävällä puunpalasella suoraan sisäelimien kohdalta, nähnyt kirkasta valoa ja tuntenut elämän pakenevan itsestään. Tosin hän ei ollut missään vaiheessa saanut seurata oman elämänsä pikakelausta, kuten sanottiin tapahtuvan... mutta ei hän toisaalta ollut koskaan juuri videonauhoituksiakaan katsonut. Ehkä kyseessä oli vain jästien yliarvostettu mainosilmiö siitä, mitä kuolemassa saattoi tapahtua.

Arianna yritti liikkua. Siitä ei tullut mitään; hänestä tuntui kuin hän olisi ollut taas kahleissa, joskin tällä kertaa hieman eri tavalla kuin Ralphin otteessa. Ainakin nyt hänen sydämensä kulki omia polkujaan, kun taas hänen ruumiinsa oli kahlittu kiinni tähän... tähän... mihin-nyt-olikaan. Häntä suututti. Oliko kuolleena mahdollista olla vihainen?

"Hei, nyt hän liikkuu", joku sanoi jostakin lähettyviltä.

Arianna olisi pyörittänyt silmiään, mutta hän ei tuntunut saavan niitä millään liikkeelle. Totta kai hän liikkui, eihän hän nyt mikään patsas ollut! Hän tiesi ajatustensa kulkevan sillä hetkellä jokseenkin epäjohdonmukaisesti, mutta sillä ei tuntunut olevan merkitystä. Sehän oli jokaisen naisen - elävän tai kuolleen - perusoikeus.

"Pitäisikö meidän yrittää herättää hänet?"

"Miten sinä sen kuvittelet tekeväsi, valopää? Soittamalla torvisoittoa, vai?"

"Äsh, älä viitsi! Mutta Sirius voisi tehdä hänelle prinsessa Ruususet - "

"Anturajalka, älä", eittämättä Jamesille kuuluva ääni rukoili. "Se on klisee!"

Sirius tuhahti. "En minä sitä olisi tehnyt muutenkaan. Minä olen mies, en mikään voivottava kinkkurulla!"

Arianna tunsi elämän palaavan vähitellen ruumiinsa; hänen sormiaan kihelmöi epämääräisesti kuin veri olisi lähtenyt virtaamaan pitkän tauon jälkeen. Sen täytyi kuitenkin olla pelkkä hänen mielensä luoma illuusio, hän päätteli, sillä jos hänen verenkiertonsa todella olisi ollut niin pysähdyksissä kuin miltä oli vaikuttanut, ei hänestä olisi sillä hetkellä ollut kiukuttelemaan mielensä perukoilla. Ehkä hän sittenkin jäisi eloon?

Ajatus antoi Ariannalle uutta voimaa ja hän ryhtyi kamppailemaan ruumiinsa valloittanutta väsymyksen tunnetta vastaan. Hän pakotti voimattomalta tuntuvan vartalonsa liikkeelle vähä vähältä: ensin varpaansa ja sormenpäänsä, sitten korvanlehtensä, kunnes viimein käsivarsikin liikkui jo melkein etanannopeudella. Mitä edistystä, hän pohti kuivakkaan sävyyn mielessään. Sitten oli silmien vuoro.