Memory

78. Muutoksia

23.4.1980

Herätessään Arianna sai vastaansa raastavan kivun. Se levisi hänen varpaistaan jalkateriin ja sieltä sääriä pitkin aina kaulaan saakka. Se sykki hänen lihaksissaan kuin kidutuskirouksen tai liian pitkän maratonin jäljet, ja kun hän liikautti päätään, se jyskytti hänen ohimoillaan kuin hermoradoilla edestakaisin ajava Tylypahkan pikajuna. Ei liikettä siis, hän päätti ja yritti keskittyä hengittämään syvään. Hänen olonsa tuntui puuroiselta, viime aikojen tapahtumat epäselviltä. Oli selvää, että hän oli jossakin, mutta tarkempi määritelmä olisi silti tehnyt hyvää.

Hän räväytti kokeeksi silmänsä auki ja törmäsi sävyttömään tyhjyyteen. Missään ei näkynyt mitään - ei värejä tai varjoja, eikä sen puoleen varjojakaan, kun hän ajatteli asiaa tarkemmin. Onttous iski hänen sisälleen; hän oli edelleen kellarissa. Muuta vaihtoehtoa ei ollut.

Arianna yritti keskittyä ajattelemaan. Hän oli edelleen elossa - se oli ehdottomasti hyvä asia. Hän oli elossa, eikä häneen sattunut enää niin paljon aiemmin. Kun hän oikein yritti, hän pystyi liikuttamaan jopa murtunutta kättään. Pöly tuntui laskeutuneen ja hengittäminen oli helpompaa. Pieniä valopilkkuja hämärässä.

Kivusta huolimatta Arianna käänsi päätään. Hänen oli pakko liikkua. Oli pakko päästä pois. Kukaan ei ollut vaivautunut noutamaan häntä ja Remusta kellarista, joten hän tekisi sen itse, vaikka sitten kuolisi yrityksessä. Uhmakkaasti hän nousi kivistävien kyynärpäidensä varaan ja ryhtyi sohimaan ilmaa ympärilleen tavoitellen Remuksen hahmoa viereltään. Hänen sormensa löysivät pelkkää tyhjyyttä. Miten se oli mahdollista? Vasta äskenhän Remus oli levännyt tässä hänen vierellään, hänen tukenaan. Hätäännys täytti Ariannan mielen. Oliko Remus lähtenyt ilman häntä? Sitten Arianna tajusi jotakin muutakin. Pinta hänen selkänsä alla ei ollut enää kova tai kylmä, tai muhkurainen. Se oli melkein... miellyttävä. Kun hän liikutti kämmentään, hän tunsi sormenpäissään viileän puuvillan. Missä hän oikein oli?

Hän avasi kokeeksi suunsa. Kurkku tuntui karhealta, hengitys kulki pihisten.

"Hei... Hei!"

Ei vastausta. Arianna yritti uudelleen.

"Se tyttö kolmosessa taitaa olla valveilla!" käytävästä huikattiin.

Kesti vain minuutti tai kaksi, ennen kuin lähestyvien askelien ääni löysi tiensä Ariannan korviin. Jossakin narahti jokin - ovi, kenties - ja sitten Ariannan korvan juuressa puhuttiin.

"No, heräsithän sinä."

Arianna hätkähti. Puhuja oli Cinnamon.

"Luulin jo, että aiot nukkua loputtomiin", Cinnamon jatkoi tekoreippaasti. "Voitit jopa Siriuksen nukkumisessa. Te toden totta sovitte yhteen."

"Missä minä olen?"

Cinnamon oli hetken hiljaa. "Mungossa, tietenkin. Missä muualla muka olisi näin valkoista?"

"Valkoista?" Arianna toisti heikosti.

"Niin, tietenkin. Valkoista. Se on väri."

Arianna ei sanonut mitään. Hänen päänsä tuntui äkkiä kovin raskaalta; paniikki hyökyi aaltona läpi hänen kehonsa täyttäen hänet kokonaan. Miksi hän ei nähnyt mitään? Mitä hänelle oli tapahtunut?

"Arianna?"

"Minä en näe valkoista", Arianna sanoi paksulla äänellä.

Häntä alkoi vapisuttaa. Cinnamon tarttui hänen käteensä ja puristi sitä lujasti, jotenkin hätäisesti.

"Montako sormea?" Cinnamon oli arvatenkin kohottanut kätensä hänen silmiensä eteen.

Arianna vilkuili turhaan ympärilleen. "Mistä minä sen tietäisin?"