Memory

101. Herra ja rouva professori

17.2.1981

"Tämä ei voi olla totta." James hautasi kasvot käsiinsä. "Kuolonsyöjät - taas! Eikö tämä ikinä lopu?"

"Pahalta näyttää, kaveri", Sirius murahti synkästi ja tyrkkäsi avatun kermakaljapullon pöydän yli Jamesille. Hän pyöritteli niskojaan.

Oli kulunut kolme päivää siitä, kun James ja Lily olivat palanneet taikaministeriön juhlista keskelle räjäytettyä asuntoaan. Niiden kolmen päivän aikana ainoa, joka oli pystynyt nukkumaan oli Harry, joka tuhisi nytkin rauhallisesti Lilyn sylissä. He toiset - Sirius, James, Lily ja Remus - olivat valvoneet yö toisena jälkeen, liian levottomina nukkumaan ja peläten, että Siriuksen ja Remuksen asunnon ylle pikapikaa langetetut suojaloitsut eivät olisi tarpeeksi pitämään kuolonsyöjiä loitolla. Päivisin Sirius ja James ahersivat aamusta iltaan taikaministeriössä ja yrittivät selvittää, miten ihmeessä kuolonsyöjät olivat onnistuneet murtautumaan Jamesin ja Lilyn asuntoa suojaavien loitsujen lävitse. Loitsujen oli pitänyt olla käytännöllisesti katsoen läpäisemättömät, ellei sitten sattunut tietämään tarkkaan, miten ne oli langetettu. Juuri se huoletti Jamesia ja hänen ystäviään. Jotenkin kuolonsyöjät olivat tienneet.

"En tajua, miten se on mahdollista." James hieraisi silmiään. "Kukaan ei tiennyt tarkkaan meidän suojaloitsuistamme. Paitsi te..."

"Ja jotkut Killan jäsenet", Peter muistutti pelastaen Jamesin ajattelemasta sitä mahdollisuutta, jota kukaan heistä ei halunnut edes harkita - että joku heidän ystävistään voisi olla petturi. "Osa heistä oli mukana langettamassa suojaloitsuja Dumbledoren kanssa. Red... Emmeline... Elfias Doze... Sturgis Podmore ja Dedalus Diggle..."

"Eli näyttää siltä, että Dumbledoren valittujen palojen joukossa on mätämuna", Sirius hymyili vailla ilon häivääkään. "Joku luotetuista miehistä ei olekaan niin luotettava."

"No, Red se ei ainakaan ole", James sanoi oitis. "Hän ei ikinä menisi Voldemortin puolelle."

"Hän onkin ainoa, josta voimme sanoa niin", huokaisi Lily.

Hän silitteli hajamielisesti Harryn hiuksia. Harry oli jälleen kerran sikeässä unessa, mutta uusi hyökkäys oli säikäyttänyt Lilyn niin pahasti, ettei hän halunnut jättää Harrya yksin toiseen huoneeseen, vaan mieluummin kantoi tätä mukanaan, vaikka se merkitsikin kipeitä käsivarsia ja jatkuvasti varattuja käsiä.

"Entä sitten Emmeline?" Peter kysyi. "Hänhän opetti pimeyden voimilta suojautumista Tylypahkassa. Tuskin Dumbledore olisi ottanut sinne vakoojaa."

"Dumbledore ei voi tietää, kuka vakooja on", Sirius sanoi järkevästi. "Jos hän tietäisi, vakooja olisi päätynyt ankeuttajien seuraan jo aikoja sitten. Mutta se paskiainen vedättää meitä kaikkia!"

Peter säpsähti Siriuksen murhanhimoista äänensävyä.

"Elfias Dozesta minä menen takuuseen", James sanoi pitkän hiljaisuuden jälkeen. "Hän on ikäloppu, hän saisi sydänkohtauksen, jos joutuisi tekemään jotain, mihin vaaditaan aivotyöskentelyä. Sitä paitsi hän jumaloi Dumbledorea, kehuu Dumbledoren jokaista sanaa."

"Mutta se voisi olla vain ovela huijaus", Sirius muistutti. "Entä jos Doze vain leikkii olevansa raihnainen, mutta onkin elämänsä kunnossa? Inhottaa sanoa näin, Sarvihaara, mutta me emme voi luottaa keneenkään paitsi toisiimme."

James hymyili väsyneesti. "Alat kuulostaa vanhalta kunnon Vauhkomieleltä."

"Sirius on oikeassa."

Vieras ääni sai heidät säpsähtämään. James kiepsahti ympäri sauva ojossa, mutta tulija olikin vain Dumbledore. Rehtori seisoi keittiön ovella purppuranpunaisessa kaavussa.