Memory

39. Pimeän Piirto

4.1.1979

Peter havahtui keskellä yötä siihen, että kylmä hiki virtasi pitkin hänen otsaansa. Huone oli pilkkopimeä ja tunkkainen ja hengittäminen tuntui vaivalloiselta. Poika avasi yöpaitansa ylimmät napit ja nousi kyynärpäidensä varaan sängyllä saadakseen lisää happea. Hänen käsivartensa vapisivat kuin hän olisi puristanut jotakin hyvin tiukasti unessaan. Vilkaistessaan sivulleen hän sai helpotuksekseen huomata, ettei kyseessä ollut ainakaan Admire - tyttö nukkui hänen vierellään siistillä kerällä kuin koriin käpertynyt kissanpentu. Admiren kasvot olivat sileät ja onnelliset heijastaen niin entisestäänkin Peterin omaa raadollisuutta ja itsepetosta vasten pojan kasvoja. Redin kuoleman jälkeiset päivät kuluivat, eikä Admire vieläkään tiennyt totuutta.

Peter kohottautui istumaan sängyllä ja työnsi hien kostuttamia otsahiuksia sivuun silmiltään, vaikka ei huoneessa oikeastaan ollut mitään nähtävää. Pelkkä sysimusta tyhjyys. Silti Peteristä tuntui kuin huone olisi puhutellut häntä, puhutellut tavalla, jonka vain hän saattoi ymmärtää, sillä mitään korvin kuultavia ääniä ei ollut. Ainoastaan vesi kohisi hiljaa yläkerran putkistoissa.

"Menisit nyt nukkumaan, Piskuilan", Peter aneli itseään niin hiljaisella äänellä, ettei Admire varmasti heräisi. Hän vilkaisi vaaleanpunaisten lakanoiden täyttämää sänkyään. Se näytti kutsuvalta ja silti ahdistavalta. Unohtuessaan katsomaan ryppyisiä peitteitään hänestä tuntui kuin ne olisivat voineet kuristaa hänet, jos hän vain uskaltautuisi käymään uudelleen pitkälleen. Ja painajaiset - ne olivat pahempia kuin yksikään mielen pimeimmissä sopukoissa kuviteltu valhekuolema. Niissä sormet kurkottivat hänen suuntaansa ja ojensivat paperinpalasia ja osoitteita, niissä kimeät äänet kutsuivat hänet nimeään tavalla, joka sai kylmät väreet kulkemaan pitkin hänen selkäänsä huolimatta siitä, että hän oli unessa.

Paperinpalaset. Peter tiesi kyllä, miksi tuo nimenomainen uni vainosi häntä kuin selkään köydellä kiinnitetty veitsenterä. Unen paperinpalanen oli todellinen valve-elämässäkin, se odotti Peterin tyynyn alla koskemattomana ja silti aivan liian terävänä, ikään kuin sen ohuet reunat olisivat voineet tyynyn lävitsekin pistää piikkejään takaraivoon ja sotkea peitteet viattomaan vereen. Tai ei enää niin kovin viattomaan. Bellatrix oli ollut oikeassa - Peter ansaitsi paikkansa kuolonsyöjien joukossa.

Mutta entä jos hän ei halunnut sitä?

Admire äännähti unessaan ja Peter käännähti tytön puoleen peläten tämän heräävän. Hän tiesi, ettei voisi milloinkaan kertoa näistä huolistaan tyttöystävälleen. Admire oli siihen liian nuori ja liian viaton. Olisi ollut väärin tuhota tytön elämä näin varhaisessa vaiheessa, Admirehan oli jättänyt koulunsakin kesken hänen vuokseen.

Peter murahti itsekseen ja heittäytyi takaisin kylmille lakanoilleen. Bellatrixin tarjous kuolonsyöjiin liittymisestä enemmänkin inhotti kuin kiehtoi häntä, joten miksi hän ei siis saanut sitä mielestään?

**

Aamu valkeni kylmänä ja kuulaana Langenneidenkujan kivitalojen lomaan. Peter tunsi itsensä nukkuneen rukoukseksi valmistautuessaan lähtemään Viistokujalle syödäkseen aamiaista yhdessä Remuksen kanssa. Valvottuaan yli puolet yöstä hän ei tuntenut olevansa varsinaisesti puhetuulella, mutta Remus oli vaatimalla vaatinut, että hän suostuisi pojan seuraksi Vuotavaan Noidankattilaan. Pojalla oli ilmeisesti jotakin sydämellään, Peter arveli vetäessään lapasia käsiinsä, tai sitten tämä oli vain uskomattoman huolissaan hänestä. Sekään ei olisi ollut mikään ihme. Unenomaisessa syyllisyydentuskien värittämässä tilassaankin Peter oli tarpeeksi lähellä todellisuutta käsittääkseen, kuinka epäluonteenomaisesti oikein käyttäytyi. Hänen ystävänsä kuitenkin tuntuivat laskevan kaiken vaiteliaisuuden ja hermostuneisuuden isän kuoleman jättämän varjon piikkiin, tai ehkä he vain eivät uskaltaneet kysyä. Kukaan heistä ei ollut ollut täysin ennallaan Redin kuoleman jälkeen, eikä se ollut oikeastaan mikään ihme - haavojen parantamiseen meni aikaa.