Memory

69. Syksyllä -75

2.1.1980

Sirius kaivoi kynnet kiinni istuimeensa ja muistutti seitsemännen kerran peräjälkeen itseään siitä, että oli aurori. Urhea, lannistumaton aurori, joka ei koskaan perääntynyt vaarojen edessä. Niin se oli. Niin sen täytyi olla. Miksi hänestä sitten tuntui siltä, että hänen rohkeutensa oli valumassa kovaa vauhtia lattialle hänen hiussuortuviensa mukana?

"Tämä oli huono idea, Sarvihaara", hän mumisi puoliääneen viereisessä penkissä istuvalle ystävälleen.

"Ehdottoman huono, Anturajalka. Onneksi se ei ollut meidän ajatuksemme, vai mitä?"

"Ei se paljon lohduta..."

Siriuksen selän takana lumottuja saksia ohjaileva parturi Kynin laski hämmentyneenä taikasauvansa.

"Haluaisitteko, että lopetan?"

"Ei, ei", Sirius vastasi hammasta purren. "Tämä on välttämättömyys..."

Sakset alkoivat jälleen liikkua hänen niskassaan. Hän ummisti tiukasti silmänsä haluamatta katsella, kuinka hänen ylpeytensä aihe - rennon ylikasvanut, tumma tukka - lyheni olemattomaksi, siilin piikkejä muistuttavaksi sängeksi. Se kävi toden totta luonnolle. Ellei Kuolonsyöjäleiri olisi ehdottomasti vaatinut tätä, ei Sirius olisi pystynyt lainkaan istumaan aloillaan ja odottamaan, että parturi saisi tehtyä tihutyönsä.

"Kerropa taas, Sarvihaara, miksi me oikein osallistumme tälle leirille", Sirius kehotti keskustelusävyyn.

"Koska Frank käski."

"Entä miksi, Merlinin tähden, me teemme, mitä Frank Longbottom käskee?"

Sirius avasi silmänsä juuri ajoissa nähdäkseen Jamesin virnistävän onnettomasti. "Hän on meidän pomomme, Anturajalka. Niele se, tai tuhoudu."

"Tällä hetkellä kuolema alkaa kieltämättä houkutella..."

"Herra Black, oletteko nyt täysin varma, että haluatte minun tekevän tämän?" parturi Kynsin painosti hermostuneena.

Sirius saattoi lähes lukea hänen ajatuksensa. Puhdasveriset olivat tunnettuja äkkipikaisuudestaan; jos parturi nyt tekisi virheen, hän voisi hyvin käydä tämän kimppuun. Hän nauroi ajatukselle. Jos joku saisi kärsiä tästä, se oli Frank.

"Anna mennä nyt vain!"

Parturi huokaisi syvään ja jatkoi jyrsimistä milli milliltä kuin odottaen, että Sirius tulisi toisiin aatoksiin ja ponnahtaisi ylös tuolistaan. Siinäpä odotti, aurori ajatteli synkästi. Hän ei nousisi tästä, ennen kuin jok'ikinen hänen kallisarvoisista hiussuortuvistaan olisi päätynyt lattialle rikkakihvelin ateriaksi ja hän olisi valmis aurorien Kuolonsyöjäleirille. Hän hymähti - ikään kuin viikon mittainen simputus olisi ollut suurikin ilo.

Saksien tasainen nipsutus ja parturien vaimea puheensorina vaivuttivat molemmat aurorit vähitellen unenomaisen passiiviseen tilaan. Niin paljon kuin Sirius hiustensa menettämistä vihasikin, oli hänen myönnettävä, että hiustenleikkuun prosessissa oli jotakin rauhanomaista, tasoittavaa. Aamu oli vielä niin varhainen, että tuoliin olisi ollut enemmän kuin helppoa nukahtaa. James näytti tehneen niin jo, tai ainakin hän oli kovin hiljainen penkissään. Hänen hengityksensä kulki tasaisempana kuin parhaimman huispaajan luudanvarsi kimmeltävän meren yllä.

Jamesin poissaolevuuden rohkaisemana Sirius upotti kätensä housuntaskuunsa ja veti esille pieneksi taitellun joulukortin. Hän oli lukenut sen sisällön niin monta kertaa, että osasi sen ulkoa sanasta sanaan, muttei silti osannut lakata sormeilemasta sitä. Kenties se johtui vielä hänen omasta, kurjasta päättämättömyydestään. Hän ei tiennyt, oliko valmis tapaamaan Regulusta vai ei. Veljen kirjoittama viesti oli kuulostanut puhtaan vilpittömältä, mutta toisaalta kaikki kuolonsyöjät olivat tunnetusti illuusion mestareita. Sirius ei tahtonut pettyä enää Regulukseen. Ja jos hän tapaisi Reguluksen, ja aurorit sotkisivat hänen nimensä kuolonsyöjiin... Hän voisi menettää maineensa. Sitäkö hän halusi?