Memory

80. Juomalaulu ruumishuoneella

1.5.1980

James oli juuri ehtinyt livahtaa portin lävitse asemalaiturille, kun pikimusta juna ilmestyi mutkan takaa läpitunkevan ujelluksen kera. Juna pyyhälsi asemalle raskaasti puuskuttaen ja hidasti sitten jarrut kirskuen. Laiturille kerääntyneet ihmiset liikahtivat lähemmäksi.

James nojasi toisella kyynärpäällään porttiin, eikä tehnyt elettäkään liikkuakseen. Laituri 9 ja ¾ oli tähän aikaan aamusta suhteellisen tyhjä ja James arveli, ettei olisi temppu eikä mikään löytää oikeaa henkilöä väkijoukosta. Hän kurkotteli laiskasti kaulaansa osaamatta päättää, halusiko tavoittaa etsintänsä kohdetta vai ei.

Ihmiset alkoivat virrata junasta alas asemalaiturille. James puristi kätensä nyrkkiin ja liikahti vaistomaisesti taaksepäin, vaikka järki sanoikin, ettei hänellä ollut mitään pelättävää. Tämä oli ollut hänen oma ajatuksensa... ja kenties juuri sen vuoksi hänestä tuntui kaiken aikaa siltä kuin hän olisi odottanut omaa teloitustaan. Sirius olisi epäilemättä sanonut hänen vain saavan mitä kerjäsikin, mutta Siriuksen olikin helppo puhua. Hän oli turvallisesti omassa kodissaan lakanoiden välissä. James ei vieläkään oikein käsittänyt, miten hän oli oikein onnistunut siinä. Hänen tyttöystävästäänhän tässä puhuttiin.

James terhisti näköaistiaan havaitessaan tutulta vaikuttavaa liikettä silmäkulmassaan. Kyllä, siellä nainen oli... laskeutui Plymouthin junasta asemalaiturille ketterästi kuin parin vuoden ikäinen kauris. Naisen hintelä ja poikamainen olemus erottui selvästi väkijoukon keskeltä, vaikka hän liikkui tuskin lainkaan. Hänellä oli samat löysät vaatteet ja silmäside kuin edelliselläkin tapaamisella. Hänen vierellään loikki iso, pienmusta koira, joka toi Jamesin mieleen etäisesti Siriuksen.

Vasten tahtoaankin James liikahti lähemmäs. "Johnny."

"Potter", Johnny Rockhart nyökkäsi hymyttömänä.

"Onko tuo sinun koirasi?" James katsahti Johnnyn jalkojen juuressa pyörivään koiraan. Se nosti päätään ja murisi.

"Potter, tapaa Carax. Carax, James Potter. Sinuna pysyisin kaukana", Johnny varoitti vielä. "Se ei pidä junista."

"Ymmärrettävää", James mutisi ja astahti taaksepäin. "En minäkään niitä rakastaisi. Mutta minä en olekaan koira."

"Hyvä huomio, Potter! Ällisi ei lakkaa koskaan hämmästyttämästä minua!"

James irvisti kiitollisena siitä, ettei Johnny voinut nähdä ilmettä. Mielensä perukoilla hän alkoi kovaa vauhtia toivoa, ettei olisi sittenkään kutsunut aurorikouluttajaa Lontooseen, oli tästä sitten apua Ariannalle tai ei. Johnnyn seurassa oli liian vaikea olla - kuin olisi väistellyt lohikäärmettä, joka voisi syöksyä kimppuun hetkenä minä hyvänsä.

"Menikö matkasi hyvin?" James kysyi vaivaantuneena, kun he lähtivät vaeltamaan kohti asemalaiturin porttia. He sujahtivat huomaamatta portin lävitse takaisin jästimaailmaan, missä suittuihin pukuihinsa pukeutuneet ihmiset mulkoilivat heidän kuluneita vaatteitaan. Johnnyn koira pomppi ja räksytti, mutta yhden terävän komennon jälkeen se jo kulki kiltisti, eikä lotkauttanut korvaansakaan.

"Kerrassaan loistavasti, kiitos kysymästä."

Oli vaikeaa päätellä, oliko sanat tarkoitettu sarkastisiksi vai ei. Juuri se kenties ärsytti Jamesia kaikkein eniten - ettei hän voinut koskaan tietää, miten Johnny tarkoitti sanottavansa. Hän toivoi, ettei Ariannastakin tulisi sellaista nyt, kun tytön silmät eivät olleet enää näkyvillä.

"Millainen sää Plymouthissa oli?"

"Yhtä paha pätsi kuin helvetissä!" Johnny tiuskaisi terävästi.