Memory

20. Lisää viisautta

26.8.1978

Ensimmäinen asia, jonka Cinnamon rekisteröi mieleensä Manico Visardon nähdessään oli, ettei mies muistuttanut lainkaan poikaansa. Siinä missä Alessandro oli kauniskasvoinen ja tummatukkainen, omisti hänen isänsä susimaiset, rujot piirteet ja kovaa vauhtia harmaantuvat hiukset. Hän ei ollut kaunis mies, eikä hänessä ollut minkäänlaista pehmeyttä. Istuessaan siinä työpöytänsä takana yliaurorin toimistossa hän oli kuin kivipatsas, yhtä jäykkä ja kova. Hänen sormensa naputtivat kärsimättömästi pöydän reunaa.

"No", Visardo aloitti viimein karhealla äänellään. "Jos neiti nyt kertoisi, mitä oikein tapahtui."

Cinnamon vaihtoi vaivaantuneena asentoaan penkillä Visardon työpöydän edessä ja rukoili mielensä perukoilla, että olisi voinut olla missä tahansa muualla sillä hetkellä. Hän oli loppuunväsynyt, hänen ajatuksenjuoksunsa tuntui yhä sekavalta totuusjuoman jäljiltä ja hänen jäseniinsä sattui. Toinen suupieli oli edelleen turvonnut Bellatrixin potkun jäljiltä, minkä lisäksi Cinnamonilla oli lukuisia muitakin haavoja, joiden parantamiseen kukaan ei ollut vielä tarjonnut mahdollisuutta. Remus oli halunnut viedä hänet Pyhään Mungoon heti heidän paettuaan Kalmanhanaukion pienestä vankilasta, mutta Alessandro Visardo oli vastustanut ja ilmoittanut, että Cinnamonin pitäisi heti mennä tekemään rikosilmoitus Manico Visardon toimistoon.

Cinnamon hymähti katkerasti mielessään ja heilautti kivistävän jalkansa ristiin toisen päälle. Hän ei ollut lainkaan samaa mieltä Alessandron kanssa rikosilmoituksen tekemisestä - eihän siitä mitään hyötyä lopulta kuitenkaan ollut. Aurorien osasto ministeriössä oli tarinoiden mukaan täynnä rikosilmoituksia ja etsintäkuulutuksia, eikä ainuttakaan kuolonsyöjää siltikään saatu kiinni. Kaikista mieluiten Cinnamon olisi vain mennyt kylpyyn ja paennut peiton alle nuolemaan haavojaan, mutta siihen Remus ja Alessandro eivät olleet antaneet mahdollisuutta. Lyhyen ja erittäin repivän riidan jälkeen he olivat lopulta onnistuneet sopimaan, että Alessandro toisi Cinnamonin ensin lyhyelle käynnille isänsä toimistoon ja palauttaisi hänet sitten Remuksen paikattavaksi Viistokujalle.

"Neiti Bellini?" Visardo vanhemman terävä ääni tivasi. "Kertokaa asianne, minulla ei ole - "

"Älä väitä, että sinulla on kiire, isä", Cinnamonin tuolin takana vahtikoiran lailla seisova Alessandro murahti tylysti. "Akatemia on kiinni, ei sinulla voi olla niin paljon tekemistä!"

Manico Visardon kasvoille ilmestyi itsepäinen ilme, kun mies kohtasi poikansa katseen.

"Akatemia saattaa olla kiinni, mutta kunnon aurori ei lepää silloinkaan", hän ilmoitti kuin ainakin sellainen isä, joka tekee kaikkensa opettaakseen jotakin pienelle pojalleen. Noin 190-senttistä Alessandroa ei tosin voinut missään mielessä väittää pieneksi, Cinnamon totesi hiljaa mielessään.

"Älä saarnaa minulle, isä", Alessandrokin ärähti kyllästyneenä. "En ole enää viisitoistavuotias"

"Aivan kuin sinä olisit silloinkaan minua kuunnellut."

"Ethän sinä edes puhunut minulle silloin."

"Siitä voit syyttää vain itseäsi", Manico tiuskaisi.

Alessandron kulmakarvat kohosivat ironiseen sävyyn. "Ja minäkö muka olin se, joka sytytti asuntomme palamaan? Minäkö lukitsin oven? Onko muka minun vikani, että - "

"Anna olla, Alessandro!" Manico ärjäisi.

Alessandroon oman etunimen kuuleminen vaikutti kuin kokovartalolukko; hän pysähtyi niille sijoilleen ja vain tuijotti isäänsä kuin olisi juuri vastaanottanut lujan potkun suoraan kasvoihinsa - Cinnamonin oli helppo sanoa niin. Hän ainakin tiesi, millaista se oli.