Memory

74. Keuhkohutsumyrkytys

17.2.1980

Cinnamon livahti sisälle tutuksi käyneeseen sairaalahuoneeseen puristaen kirjettä tiukasti nyrkissään. Vanhasta tottumuksesta hän kääntyi sulkemaan huoneen oven "estääkseen potilaita pakenemasta maasta", kuten parantaja Hunks oli kerran hilpeästi huomauttanut. Vankilan ovien kolahdettua umpeen hän pyörähti ympäri kohtaamaan sängyllä kärsimättömänä lojuvan vangin.

"Huomenta, Rem. Mitä sairaalaelämään tänään kuuluu?" Cinnamon tiedusteli tekopirteästi siirtyessään Remuksen sängyn luokse.

Nyt kahden viikon toipumisajan jälkeen Remus näytti jo huomattavasti paremmalta. Posket olivat saaneet takaisin terveen värinsä, ja toisinaan tutuissa silmissä häivähti puolittain huvittunut hymy. Sitä tosin tapahtui aivan liian harvoin, eikä Cinnamon voinut olla syyttämättä siitä Tinkaa.

Remus kohotti kulmiaan. "Joku työharjoittelija kävi tänään nipistelemässä intiimejä osiani ja pääsen huomenna kotiin, mutta sitä lukuunottamatta ei mitään uutta. Onko tuo kirje minulle?

Cinnamon katsahti syyllisesti kädessään olevaan kirjeeseen. "Se oli sinun tyynysi alla."

"Mitä sinä minun tyynyni alla teit?"

"En minä, vaan Sirius. Hän oli kuulemma hukannut perunasalaattipurkin."

Remus ei edes vaivautunut näyttämään hämmentyneeltä.

"Käännettynä: hänellä oli ikävä sinua."

"En menisi vannomaan", Remus virkkoi kuivasti. "Hän saattoi puhua totta sen perunasalaatin suhteen."

"Sinähän se hänen kanssaan asut."

"Niin, kunhan selviän hoitajien armoilta. Kuule, miten tuon kirjeen laita on? Ajattelitko vain esitellä luuta nälkäiselle koiralle, vai saako sen syödäkin?"

"Paperi ei kyllä tee hyvää ruoansulatuksellesi", Cinnamon varoitti parantajan teräksinen sävy äänessään. Yhtä kaikki hän ojensi kirjeen Remukselle. Miehen tarttuessa siihen hän katsoi vielä parhaaksi lisätä: "Se taitaa olla Tinkalta."

Remuksen ilme venähti ja hän meni hiljaiseksi. Nopean pakonsa jälkeen Tinka ei ollut tehnyt elettäkään ottaakseen yhteyttä Remukseen, ja toiset olivat ehtineet jo kuvitella, ettei hän aikonut niin tehdäkään. Ainakin Cinnamonin puolesta Tinka olisi saanut sulkea pyssynsuunsa lopullisesti.

Remus käänteli kirjekuorta ymmällään. "Tämä on avattu."

"Ai, niin." Cinnamon punastui. "Sirius ei malttanut odottaa."

"Sirius?" Remus tarkasteli hänen helakanvärisiä poskiaan.

"No, niin!"

Remus kohautti harteitaan ja veti kirjeen ulos kuoresta. Vaikka Cinnamon oli kuullut siitä katkelmia Siriuksen lukemana jo aiemmin, ei hän malttanut olla nojautumatta lähemmäs Remusta nähdäkseen viestin kokonaisuudessaan. Hän kurtisti kulmiaan nähdessään Tinkan mahdottoman sotkuisen lääkkeenvalmistajan käsialan täyttävän paperin.

Herra Lupin,

En ensi alkuun tiennyt, pitäisikö minun kirjoittaa vai ei, koska en ollut lainkaan varma siitä, oletteko Te elossa vai ette. Vähitellen tietämättömyys alkoi kuitenkin häiritä minua, ja koska minua inhottaa menettää yöuneni, päätin kirjoittaa. Teidän ei tarvitse vastata tähän viestiin mitenkään; lähettäkää vain tämä sama paperi takaisin, ja tiedän Teidän olevan elossa. Se riittää.

En tiedä, pitäisikö minun sanoa olevani pahoillani siitä, miten kaikki päättyi. Teidän täytyy uskoa, etten todella aikonut ampua Teitä. En aikonut edes vahingoittaa Teitä. Te kuitenkin kohtelitte minua täydellisen törkeästi tätä pikku sattumusta edeltävinä viikkoina, enkä voinut jättää asioita sille tolalle. Ette suostuneet uskomaan, että olen luottamuksen arvoinen henkilö, joka selviää Teidän elämästänne siinä missä Te ja Teidän (vähemmän) kunnioitettavat ystävännekin. Ette antaneet minulle muuta vaihtoehtoa kuin todistaa Teidän olevan väärässä. Valitsin parhaan tavan jonka saatoin, ja jos teinkin virheen, se johtui puhtaasta huolimattomuudesta eikä suinkaan harkinnan puutteesta. Olen erittäin pätevä käsittelemään niin vampyyreja kuin muitakin taikaolentoja, eivätkä ihmissudet ole poikkeus.