Is this Love? ( Vkook )

26

                    Taehyungin nk

           Kymmenen vuotta myöhemmin

Kymmenen vuotta elämästäni kului hitaasti. En nähnyt Jungkookia sen jälkeen, kun hän muutti pois. Yritin saada yhteyttä häneen kaikilla mahdollisilla tavoilla, yritin löytää mitä vain liittyen häneen. En koskaan löytänyt mitään.

Ei, en silti luovuttanut, en koskaan voisi luovuttaa. Lupasin sinä päivän, että näkisimme vielä ja Kim Taehyung pitää lupauksensa...

Matkustaisin vaikka koko Korean ympäri löytääkseni hänet...

Kävelin uupuneena pimeää katua pitkin. Ainoa valo tuli himmeistä katulampuista kadun kulmassa. Olin taas työskennellyt koko päivän tauotta. Tein kahta työtä yhtä aikaa, ihan vain saadakseni tarpeeksi rahaa, jotta voisin viimein lähteä tosissani etsimään Jungkookia.

Töiden lisäksi keräsin myös pikkurahaa katusoittajana. Eihän sillä paljoa tienannut, mutta tein kaiken mitä pystyin löytääkseni hänet. Toki olin enemmän kuin rasittunut kaikesta tästä työn määrästä. Päivisin kävin siis kahdessa työssä ja illat vietin kadulla soittamassa ja laulamassa.

Saavuin asunnolleni ja kaivoin avaimet taskustani. Heti sisään päästyäni heitin kitarani sängylle ja heittäydyin itsekin makaamaan sille.

Pian tunsin puhelimeni taskussa värisevän. Otin puhelimen heti esiin, ehkä se olisi Jungkook? eihän sitä koskaan voinut tietää. Toiveikkuuteni haihtui heti, kun huomasin numeron olevan pomoni.

Harkitsin hetken aikaa vastaisiko vai en, mutta päätin vastata. Nostin puhelimeni korvalleni. "Hm?"

"Kim Taehyung?" Karhea ääni puhelimessa kysyi.

"Kyllä?"

"Olen saanut tietooni, että sinusta ei ole enää tekemään töitä. Olen pahoillani, mutta meillä ei ole paikkaa laiskoille työntekijöille"

Ei! En voisi nyt saada potkuja töistä, en nyt!

"A-Antakaa mun selit-"

Yritin selitellä, mutta minulle lyötiin luuri korvaan.

"Voi Vittu!" huusin turhautuneena heittäen puhelimeni seinään. Aivan sama vaikka menisi rikki koko paska.

Tätä menoa en enää koskaan saisi nähdä rakkaani kasvoja, en enää saisi tuntea tämän lämmintä halausta, enkä koskaan saisi kuulla tämän suloista ääntä.

Kyyneleet virtasivat kasvojani pitkin holtittomasti. Mitä jos Jungkook ei enää edes muistanut minua? Mitä jos hän oli vain unohtanut minut? Tai pahempaa, jos hän on kuollut.

Hautasin kasvoni käsiini. En saisi ajatella näin. Mikään ajatus ei voisi estää minua etsimästä Jungkookia käsiini.

*ring ring*

"Taehyung avaa se saatanan ovi!"
Kuulin Yoongin huutavan rappukäytävästä.

Nousin ylös sängystäni pyyhkien kyyneleeni ja kävelin avaamaan oven.

Oven takana seisoi Yoongi mustassa yli isossa hupparissa ja revenneissö farkuista. Miehestä huomasi tämän olevan unpikännissä, taas kerran. Tämä oli nykyään jo aika normaalia, tosin tällä kerralla Yoongilta oli myös mukanaan erittäin lyhyt blondi mies.

Päästin parin sisään ja blondi mies talutti Yoongin sohvalle ja asetti tuon makaamaan sille.

Tarkkailin miestä tarkkaan. Hän näytti jotenkin erittäin tutulta. En vain saanut päähäni missä olin hänet nähnyt.