Half-Brothers band - Why Don't We

10.🎆

Ennen ku mä alotan sanon vaa et tää tulee olee pidempi osa ku aiemmat, joten ottakaa popcornia seuraksenne... Eiku täh? Mennään nyt kuitenki tarinaan.
-------------------------------------------------------
Idan nk

Heräsin seuraavana aamuna valtavaan jännityksen tunteeseen, jota aluksi ihmettelin. Sitten muistin, mitä olin luvannut eilen Jonahille. Ei tämä nyt näin jännittävää voi olla. Yhdelle ihmiselle kitaran soittaminen siis. Viime yö oli myös ensimmäinen yöni täällä. Sitten katseeni osui muutamaan muuttolaatikkoon, jotka olivat lattialla. Ne pitäisi purkaa tänään. Vilkaisin kelloa, joka näytti vähän yli seitsemää. No, ainakin ehtisin purkaa laatikot ennen kuin kukaan tekisi aamupalaa tässä talossa. Luultavasti siis.

Katsahdin laatikkoihin. Enää yhdessä laatikossa oli jotain, ja sekin oli vain yksi kirja. Agatha Christien Eikä yksikään pelastunut. Ehkä lempi kirjani. Nostin sen hyllyyn ja hymyilin. Ei tähän projektiin ollut mennyt kuin puoli tuntia. Ajatukseni Keskeytti ovelta kuuluva koputus ja sen perään kuuluva ääni:
-Tulisikko aamupalalle, Ida? Jonahin kaverit tulevat tunnin kuluttua kylään.
-Joo ihan just äiti, sanoin ja menin kaapilleni, josta vedin ehjät valkoiset farkut ja punaisen t-paidan. Minä en edes omistanut rikkinäisiä farkkuja, sillä en ymmärtänyt miksi pitäisi ostaa rikkinäisiä vaatteita. Puin vaatteet ja kävelin alakertaan, jossa Jonah istui pöydän ääressä murokulhon kanssa.
-Huomenta, tuo sanoi ja haukotteli.
-Huomenta, vastasin.
-Toivottavasti ei herätetty sua liian aikasin, mut aattelin että sä et haluis olla nukkumassa kun pojat tulee, poika vielä jatkoi.
-Ei haittaa, mä heräsin jo seiskalta.
-Oho, sähän oot aamuvirkku, Jonah vielä ihmetteli ja ojensi minulle kulhon, maidon ja muropaketin. Söimme yhdessä aamupalamme, jonka jälkeen siirryimme sohvalle katsomaan jotakin Netflix-sarjaa. Kun ensimmäistä jaksoa oli kulunut noin puoli tuntia, ovelta kuului pimpotus.
-Mä meen avaamaan, Jonah sanoi ja nousi ylös. Ihan kuin minä olisin sanonut haluavani mennä avaamaan oven neljälle puoli tutulle pojalle. Ei kiitos. Pian pojat kävelivätkin sisään.
-Moi Ida, Corbyn huikkasi ka hyppäsi sohvalle. Muutkin pojat lausuivat tervehdyksensä, kun tulivat eteisestä.
-Mä aattelin, et Ida sä voisit näyttää sun kitaraskillit meille kaikille, sanoi Jonah, joka tuli viimeisenä ulos eteisestä sulkien samalla välioven. Voi ei. Ei nyt. En minä osaa.
-Okei, käy! Mikä minuun meni. Nyt Ida ihan oikeasti!
-Mennään sun huoneeseen, Jonah sanoi samalla, kun minä nousin ylös. Johdatin pojat huoneeseeni, jossa he istuivat säkkituoleille ja Zach, jolle ei riittänyt tilaa istui työtuolilleni. Itse otin kitarani ja istuin sängylleni. Hengitin kerran syvään ja Aloitin soittamisen. Soitin Ed Sheerannin kappaleen perfect. Se oli varmaan ainoa biisi, joka ei ollut poikien biisi, jonka osasin soittaa kitaralla. (oih olipas nin hyvä lause xdd) Paitsi, ehkä joku tuiki, tuiki tähtönen. Olin soittanut kappaleen noin puoleen väliin, kun Zach nosti kätensä. Lopetin ja katsoin tätä kysyvästi.
-Voiks sä laulaa, mä oon varmat sul on tosi hyvä ääni, poika tokaisi. Järkytyin. En minä voi laulaa. Tai siis minullahan on ihan kauhea ääni.
-Hyvä idea Zach, Corbyn nyökytteli. Tunsin poikien kasteen ihollani.
-Okei, okei mä laulan, mut vaan tän kerran, sanoin. Se ei ollut vahinko. En vain halunnut pettää ketään tässä huoneessa. Varsinkaan sotkutukkaista poikaa, joka istuu tuolilla pöytäni ääressä söpösti hymyillen... Ei! Ida sinä et voi ajatella tällaista. Aloitin soittamaan uudestaan, mutta nyt liitin siihen laulun.
... Baby, I'm dancing in the dark with you between my arms
Barefoot on the grass, listening to our favorite song
When you said you looked a mess, I whispered underneath my breath
But you heard it, darling, you look perfect to night...
Lopetin ja soitin viimeisen nuotin ilmoille. Sen jälkeen oli hiljaista. Nostin katseeni poikiin, joiden kaikkien leuat olivat pudonneet maahan saakka. En minä nyt NOIN huono voinut olla. Sitten Jonah alkoi kuin tyhjästä lyömään käsiään yhteen. Muut pojat yhtyivät hänen taputukseensa vähitellen.
-Sä olit tosi hyvä!
-Ookko koskaan harkinnut uraa laulajana?
-Sun pitäis opettaa mua! Daniel kiljui.
-Vai niin, Daniel. Mä sanoisin että se on toisin päin, sanoin ja kaikki alkoivat nauramaan. Ei se nyt niin hauskaa ollut, mutta nyt sillä ei ole väliä.