"Mä oon vähä niinku kusesa suhun" poika sanoo hiljaa, tarkkaillen reaktiotani.
En saa sanaakaan suustani, joten nojaudun lähemmäs ja suutelen häntä.
*****
17 vuotias Sarah Wakefield on kyllästynyt olemaan näkymätön. Hän haluaa elää villimmän nuoruu...
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
SARAH
Tuijotan Alexia joka nauraa kavereidensa jutuille koulun pihan toiselta puolelta. En voi käsittää miten hän kehtaa. Hän ei anna itsestään kuulua mitään kenellekkään kokonaiseen vuorokauteen, ja sitten tulee takaisin ja olettaa että kaikki palaa ennalleen. Niin ei tule käymään.
Lähden kävelemään rivakasti Alexia kohti. Meidän on pakko puhua.
Kun pääsen perille, vedän syvään henkeä, ja sanon Alexin nimen.
Hän kääntyy katsomaan minua, ja hänen hymynsä hyytyy huomatessaan minut ja murhaavan ilmeeni.
"Voi vittu" kuulen hänen huokaisevan.
"Meidän täytyy puhua" sanon ja lähden kävelemään kauemmas.
Istahdan penkille ja huomaan Alexin tekevän samoin, jättäen kuitenkin kohtuullisen välin välillemme.
Keräilen hetken ajatuksiani.
"Missä sinä olet ollut?" kysyn ja käännän katseeni häneen.
Hän ei katso minuun päinkään. Lopulta hän vain kohauttaa olkiaan.
"Sinä katosit kokonaan, kukaan ei tiennyt missä olet. Olin huolissani" jatkan.
Edelleenkään en saa vastausta.
"Sinä et edes puhu minulle. Mitä minun pitäisi olettaa?" kysyn ja tunnen kyyneleiden tekevän tuloaan.
Hän vain kohauttaa olkapäitään. Taas.
"Petätkö sinä minua?" kysyn ääneen kysymyksen, jota olen miettinyt, ja tunnen kyyneleen valuvan poskelleni.
Vastausta ei kuulu. Hän istuu vain paikoillaan, sanomatta mitään.
"Ai, kiva. Jos sinä et oikeasti vaivaudu edes vastaamaan, emme voi mennä eteenpäin suhteessamme. Etsi minut sitten kun lopetat tuon helvetin lapsellisen käytöksen" tiuskaisen ja nousen ylös.
Lähden kävelemään pois, eikä vastausta vieläkään kuulu. Kyyneleet valuvat poskillani, ja kiiruhdan koulurakennukseen sisälle. Heti ovesta sisälle päästyäni alan juoksemaan kohti vessoja.
Hidastan vauhtiani lähempänä vessoja. Avaan kopin oven ja istahdan pöntön kannen päälle. Nojaan pääni käsiini ja yritän rauhoittaa itseni.
"Huhuu onko siellä ketään?" kuulen käheän äänen vessojen ovelta.
En vastaa mitään, mutta kuulen kuinka askeleet lähestyvät koppiani. Pian näkyviin tulee komea miehenalku, joka katsoo minua ja hymyilee hieman. Kestää hetki, toinenkin, ja vasta sitten tajuan kuka edessäni seisoo. Se on Chase, yksi Alexin kavereista. Kyyneleet tekevät taas tuloaan, kun ajattelen häntä. En kuitenkaan halua itkeä Chasen nähden, joten en anna niiden tulla.
"Näin kun juoksit tänne. Näytit todella surulliselta, joten tulin tarkistamaan onko kaikki ok" Chase kertoo ja hieroo hieman niskahiuksiaan hermostuneena.
Pyyhkäisen silmäkulmastsni viimeisetkin kyyneleet, ja nousen ylös.
"Haluaisitko sinä puhua siitä? Puhuminen auttaa aina, ja olen sattumoisin aika hyvä kuuntelija" hän sanoo minun ohittaessani hänet matkalla lavuaareille. "Voitaisiin vaikka lintsata tämä päivä, ja mennä jonnekkin kahvin ääreen puhumaan" hän vielä lisää.
Pesen kasvoni kylmällä vedellä, ja kuivaan ne paperiin. Käännyn ympäri ja katson Chasea.
"Kyllä minulle se kahvi maistuisi" vastaan ja hymyilen hieman.
Hymy nousee myös Chasen huulille, ja silloin tiedän sen. Tästä päivästä taitaa sittenkin tulla ihan hyvä.
