Lumi tuli sinä vuonna aikaisin

14. osa | Hänen pelinsä - 2

Sanoja: 1065
12.2.2021
liljakuu

Miten en ollut huomannut hänen tuloaan? Sydämeni jätti aivan selvästi lyönnin välistä ennen kuin vajosi lattiaan saakka. Vetäisin hiljaa henkeä, kun epämukava olo kuohahti ylitseni.

Pelosta, totta kai, ei se johtunut hänen kasvoistaan, jotka olivat kylläkin hätkähdyttävän intensiiviset.

En vastannut, vaan tuijotin häntä kauhistuneena. Puristin puhelintani kädessäni tarpeettoman lujaa, kuin se olisi muka voinut auttaa.

"Ei hätää. Haluaisin vain jutella hetken", hän sanoi. Minusta hänen äänensä tyyneys kuulosti pakotetulta. Ehkä hänellä sittenkin oli imago, jota ei halunnut tuhota käymällä kimppuuni keskellä kirkasta päivää. Hm. Voisin käyttää sitä hyväkseni...

Mitä hän ajatteli juuri nyt? Itse olin lähinnä pakokauhun vallassa ja yritin käsittää, että olin tietenkin jäänyt kiinni, että ponnisteluni oli ollut turhaa. Että en näkisikään Judithia tänään.

Halu luovuttaa valtasi joka ikisen soluni. Minähän olin vain pieni arka tyttö, joka oli kuin luotu epäonnistumista varten. En osannut mitään, en tiennyt mitään, en... ollut yhtään mikään.

Nousin konemaisesti ylös. Puhelin ja korvakoru pysyivät tiukasti käsissäni.

Ainahan sinä ja minä, me molemmat, olemme sitä sanoneet. Eihän sille mitään voi, jos elämä koettelee, mutta useimmat kyllä siitä selviävät. Katso itseäsi, Susie, katso ihan kunnolla, ja naura. Naura niin kuin isäsi nauroi tullessaan aamuyöllä kotiin. Tokihan sinä sen naurun muistat?

Muistinhan minä. Ja muistin, miten olin tärissyt kylmissäni huoneeni ikkunan alla olevalla katolla, häneltä piilossa. En koskaan sulkenut itseäni umpikujiin.

Katselin ympärilleni kävellessäni Noahin jäljessä. Seinät kiilsivät ja lattia myös. Lamput katossa ja tiskin reunan alla loistivat kirkkaasti. Ne kuluttivat paljon energiaa. Aulassahan oli jo isot ikkunat, oliko lisävalaistus oikeasti niin tärkeää?

Se ei ollut sinun syytäsi. Sinun takiaisi äiti ei kuollut. Ei kuollut.

Kuvittelin repiväni äänen pois itsestäni; raastaisin sen korvastani ulos, paiskaisin lattialle ja nauraisin sille, nauraisin niin paljon, että kaatuisin kuolleena maahan. Sain siitä sairaalloista tyydytystä.

Siis siitä, että repisin äänen pois, en siitä, että nauraisin itseni kuoliaaksi. Olisikohan se edes mahdollista? Muistin lukeneeni eräästä Guinness World Records -kirjasta, että joku heppu oikeasti kuoli naurettuaan kaksi tuntia putkeen.

Vaikka eihän nyt ollut oikea aika kuolla, ei sitten ollenkaan. Olin vieläkin Noahin vankina, mikä oli huoli numero yksi. Sitten piti päästä kotiin. Huoli numero kaksi.

Ja kaiken sen jälkeen pitäisi vielä kadota maan päältä, mikä oli mahdotonta, koska toisin kuin eräillä, Anthonyllä oli sosiaalinen elämä. Hänellä oli perhe ja ystäviä. Miten muka voisimme lähteä yhtään minnekään ilman, että selittäisin hänelle tilanteen oikean laidan?? Sitten hän soittaisi poliiseille, jotka eivät uskoisi sanaakaan ilman todisteita, ja niitähän ei minulla ollut.

Ja sitten Noah raivostuisi ja salamurhaisi Judithin ja Anthonyn-

Säikähdin ajatusta. Ei, sitä hän ei tekisi, ei hän voisi! Ei hän... Hän ei saanut. Hän saattoi olla tappaja, mutta ei murhaaja.

Eihän?

Noah vilkaisi minua olkansa yli, ja rypistin kulmiani muistaessani heidän omituisen kykynsä. Mitä hän aikoi?

"Ööö, haluaisitko tulla tänne hetkeksi?" Noah kysyi ja piteli jonkin toimiston ovea auki. Hän näytti varovaiselta.

Eipä minulla varmaan ollut kauheasti vaihtoehtoja. Ainakin hän oli ihan kohtelias. Olisin oikeastaan halunnut hänen menevän edeltä, mutta en uskaltanut avata suutani, joten menin nopeasti hänen ohitseen huoneeseen sydän pamppaillen. Katsoin tarkkaan, lukitsiko hän oven perässään. Helpotuksekseni ei.