Lumi tuli sinä vuonna aikaisin

14. osa | Hänen pelinsä - 4

Sanoja: 1547
14.2.2021
liljakuu

Mitä kauemmas ajoimme, sitä enemmän vanne rintakehäni ympäriltä höllensi otettaan. Aloin melkein itkemään, kun kiidimme kohti kotia. Halusimme molemmat samaa asiaa: ajaa, ja ajaa vauhdilla. Adrian kaasutti niin paljon kuin suinkin vain uskalsi, ja minä riemuitsin joka kerta, kun auto kiihdytti vauhtiaan. En tuntenut edes pienen pientä hermostuneisuuden henkäystä. Ehkä se johtui osittain siitä, että tiesin Adrianin myrkyttävän itsensä, jos rysäyttäisi jumaloimansa auton sadanviidenkympin tuntivauhdilla puuta päin.

Kun rakennukset ja kujat alkoivat näyttää yhä tutummilta, pyysin Adriania jättämään minut yhden läheisen puiston kupeeseen. Siitä kävelisin kotiin kymmenessä minuutissa, tai voisin vaikka pyöräillä. Puiston ympärillä oli asutusta todella paljon, hän ei mitenkään voisi arvata, missä asuin. Pitäisin huolen myös siitä, ettei hän varjostaisi minua.

Tutkiskeltuani miestä matkan ajan sain hänestä ihan hyvän kuvan. Adrian oli melko leikkisä ja terävä. Liian terävä mennäkseen huomaamattaan kenenkään muun leikkeihin mukaan. Jos hän siis oli vapaaehtoisesti mukana Noahin juonissa, olin luultavasti aika pulassa. Ainakin hänellä oli jotain, joka kävisi Adrianille palkkioksi: hienot autot.

Mutta se oli murhe toiselle päivälle.

"Tässä on ihan hyvä", minä sanoin joutuen taistelemaan pitääkseni ääneni normaalina, ja Adrian totteli. Kun auto pysähtyi nytkähtämättä, sydämeni melkein valui rinnastani ulos. Olisin pian kotona. Kotona Judithin ja Anthonyn luona. Innostus sai poskeni lämpenemään.

Nousimme molemmat autosta ulos, minä haluten nopeasti siitä pois, hän nopeasti takaisin sisään. Ilmassa ei ollut luultavasti mitään eroa Noahin luona hengittämääni verraten, mutta silti se tuoksui kodilta, muistoilta, ja niin paljon paremmalta. Vapaudelta.

Laskin hupun alas. Halusin tuntea kotikaupunkini tuulen ja lämmön kasvoillani. Halusin huutaa ilosta, mutta jouduin tukahduttamaan paisuvan tunteen rinnassani tältä erää. Kotona voisin mesota. Ihan sama, vaikka naapurit tulisivatkin kolkuttelemaan ovelle.

Adrian irrotti pyöräni telineestä. Siinä se oli. Nyt olin vapaa.

"Kiitos", minä sanoin häntä suoraan silmiin katsoen. Tarkoitin kyytiä, tarkoitin vapauttamistani, tarkoitin hänen olemassaoloaan. Olin niin onnellinen, että olisin voinut räjähtää.

"Ei mitään kiittämistä", hän vastasi, ja kosketti otsaansa hyvästiksi etu- ja keskisormi yhdessä. Hymyilin hänelle aidosti. Nyt minulla oli siihen varaa.

Sydämeni hakkasi, ja vatsaa pisteli. Jalkani tuntuivat puupölkyiltä, kun otin pyöräni ja lähdin taluttamaan sitä katua pitkin. Kuulin sinisen auton oven käyvän, kuulin moottorin kehräävän kuin tyytyväinen kissa, ja sitten se oli poissa.

Vasta silloin pysähdyin. Kyyristyin kasaan keskellä kirkasta päivää ja painoin käden suulleni. Koko kehoni vapisi vapauden tunteesta ja adrenaliinista. Olisin voinut juosta vaikka maratonin. En tiennyt miten päin olla, joten otin kolhiintuneen pyöräni, ja polkaisin sitä koko tunteeni voimalla.

Poljin kiireisellä vauhdilla talojen ohi, välistä kiihdytin ja kaarsin jonkin pensaan taakse mahdollisia varjostajia peläten. Tein omasta mielestäni melko hyvää työtä, mutta en kuitenkaan aliarvioinut mahdollisia vihollisia.

Ja tajusin surukseni, kuinka vainoharhainen minusta oli tullut.

Jälleen kerran yksi trauma käsiteltäväksi, jälleen kerran yksi jälki minuun jätettäväksi. Milloin tämä loppuisi?

Mutta sillä ei ollut nyt väliä. Millään muulla ei ollut väliä kuin Judithilla ja Anthonyllä.

Vein hengästyneenä pyörän varastoon, lukitsin sen hyvin, ja telkesin ovenkin lukkoon. Käteni pistelivät, ja seisoin hetken paikoillani tutussa kellarissa, joka ennen haisi muovilta, mutta tuoksui nyt lohdulliselta. Kyyneleet pistelivät silmissäni, ja hengitykseni värisi, mutta hymyilin niiden läpi. Täällä minä olin turvassa.