Kipu oli sanoinkuvaamatonta, kun hän liikautteli keihästä pienin nykäyksin olkavarressani. Ohut terä sahasi syvemmälle lihaani, ja vingahtelin kimeästi hengitykseni muuttuessa nopeaksi ja pinnalliseksi.
"Minä voin aiheuttaa sinulle niin paljon ki...
Ups! Gambar ini tidak mengikuti Pedoman Konten kami. Untuk melanjutkan publikasi, hapuslah gambar ini atau unggah gambar lain.
Seisoin oven edessä ja epäröin. Kaivoin omaa hautaani.
Tai, no, haudan olin kaivanut ajat sitten, nyt olin matkalla sinne.
Se oli itsekästä. Ja typerää. Ja erittäin erittäin raukkamaista. Mutta kun vaakakupissa olivat meidän molempien hyvinvoinnit, hänen omansa voitti kirkkaasti.
Kyllä minä pärjään. Pärjään aina.
Häpesin itseäni, kun otin avaimen ja käänsin sitä hiljaa avaimenreiässä. Kuulin olemattoman rusahduksen, kun lukko aukesi. Seisoin siinä hyvän tovin ovenkahvaa tuijottaen. Olin lukinnut Susien häkkiinsä kuin jonkin eläimen, jota ei saanut päästää karkuun. Siten olin kai häntä kohdellutkin.
Kidnappaus.
Olisin antanut mitä vain voidakseni mennä ajassa taaksepäin. Mitä vain.
Toivoin, että hän älyäisi lähteä itse. Se tekisi kaikesta paljon helpompaa, meille molemmille. Minun oli pakko tehdä tämä nyt. Laumassa oli alkanut kiertää huhu, yhä vahvempana ja vahvempana, että uusi Laque oli löytynyt - eikä hän ollut täällä omasta tahdostaan. Sana kiirisi pian isänkin korviin, ja silloin olisi piru merrassa.
Joten lähdin oven luota, lähdin Susien luota isän luokse. Viivyttelin portaissa, miksi? Turha kierrellä ja kaarrella, tämä homma piti hoitaa nopeasti alta pois. Kerran se vain kirpaisee. Iso mies, kyllä sinä pystyt vanhaa ukkelia mennä katsomaan.
Mutta isä oli kaikkea muuta kuin vanha. Välistä minusta tuntui, ettei hän tiennyt, miten kutistua ja rypistyä.
Näin aamutuimaan linna oli melko tyhjä. Ulkona oli viileää kuten aamuisin aina on, aurinko oli aloittanut jo sarastuksensa. Nappulana tämä paikka oli ollut paratiisi. Sellaisille rasavilleille kuin minä, Stella ja Selena, sokkeloita ja unohdettuja huoneita täynnä oleva linna tarjosi viihdykettä vuosiksi. Se aika ja ne huolettomat päivät olivat aikaa sitten jääneet taakse. Nykyään saatoin nauraa niin kuin huomista ei tarvitsisi murehtia vain omissa muistoissani.
Laskeuduin portaat alas asti, ja kuljetin kättäni paikoittain pölyisellä kaiteella. Kymmenen vuotta sitten ne olivat olleet vielä puisia ja leveitä, sellaisia, joita pitkin saattoi helposti liukua alas asti. Sitten Stella lipsahti kaiteen yli toisesta kerroksesta, katkoi jalkansa ja kylkiluunsa ja joutui pakettiin viikoiksi. Ja voi herranjestas kuinka isä raivosi. Minä ja Selena emme tainneet koskaan toeta siitä selkäsaunasta, jonka saimme. Takamustani kirveli vieläkin muiston jäljiltä.
"Hyvää huomenta, herra Grey", vastaanottovirkailija sanoi tiskinsä yli. Minun olisi ehkä pitänyt vastata kohteliaaseen eleeseen, mutta en oikeastaan viitsinyt tänään vaivautua. Nostin kättäni ja harpoin hänen ohitseen.
Farkkuni alkoivat äkkiä puristaa inhottavasti. Yritin siirrellä niitä hieman mukavampaan asentoon onnistumatta yrityksessä. Paitakin hiosti ja alkoi käydä hermoilleni. Nyin kaulusta löysemmäksi.
